- Oletko ajanut korttisi kuivumaan?
- Miten niin?
- Kun tulit polkupyörällä.
Niinpä niin. Eihän palaveriin voi tulla fillarilla ilman pakottavaa syytä. Vai voiko?
Ostin keväällä 2009 kierrätyskeskuksesta heräteostoksena reilun parikymmentä vuotta vanhan kippurasarven. Pyörä oli lähes ajamaton, erittäin hyväkuntoinen, tosin naisten malli, mutta parillakympillä ei yleensä saa kuin toisen renkaan.
Ensin pyöräilin lyhyitä matkoja. Olin kyllä pentuna tottunut ajamaan paljonkin pyörällä, mutta 10 kilometriä keskustaan tuntui paljolta. Ensimmäisenä kesänä ajatus jäi itämään. Toisenakaan en päässyt ajatusta pidemmälle. Talvella innostuin hiihtämisestä ja keväällä tuntui lumien sulettua siltä, että rasittavaa liikuntaa voisi jatkaa.
Pyörä alle ja menoksi. Kymmenen kilometriä tuntui naurettavan lyhyeltä matkalta. Päätin, että pyrin kulkemaan kaikki alle kymmenen kilometrin matkan pyörällä. Osittain omasta halustani, osittain pottuillakseni hallituksen energiaveroille.
Ajoin kesän. Syksyllä mietin, että vain hölmö jättäisi pyörän talliin odottelemaan seuraavaa kesää. Mutta talvirenkaat eivät mahtuneet kippurasarven haarukoissa pyörimään. Hankin elämäni ensimmäisen tulenuuden polkupyörän, nastarenkaat ja lukkokengät.
Sen jälkeen kilometrejä on tullut. Keskustaan on liian helppo mennä pyörällä: ei tarvitse etsiä parkkipaikkaa, ei änkeä pienen pikkukaupungin keskustaan tonnin painoisella savuavalla teräsrohjakkeella. Autoilu on turhan hankalaa ja vaivalloista.
Ajokorttiini tämä tapahtumaketju ei liittynyt mitenkään. Mutta miksi neuvottelukumppanini epäili heti, että olisin hurjastellut ja hankkinut ajokiellon?
Päättelyn taito piilee juuri siinä, että taitava päättelijä pystyy kokoamaan tiedonjyvät ja kokoamaan niistä johtopäätöksen. Päättelyn taidosta on apua neuvotteluissa, viestinnässä ja tavoitteisiin pääsemisessä.
Mutta silloin tällöin päättelykykyämme häiritsevät omat ennakkoluulomme. Mikä silloin neuvoksi?