”Ja tämän lasten toivekonserttimme viimeisenä kappaleena soitamme laulun Päivänsäde ja menninkäinen, jota on toivottu kaikista eniten.” Radiokuuluttaja lukee joidenkin toivojien terveisiä. Siinä niitä menee 5-vuotiailta ja 6-vuotiailta toivojilta kavereille ja mummoille ja papoille. Ja sitten se alkaa:
”Aurinko kun päätti retken,
siskoistaan jäi jälkeen hetken
päivänsäde viimeinen…”
Satuhan se on, se on selvää. Päivänsäde ja menninkäinen kohtaavat ja menninkäinen rakastuu heti kauniiseen päivänsäteeseen. Rakastuu ja pyytää luokseen asumaan. Mutta tämä satu ei pääty onnellisesti. Päivänsäde ei voi jäädä menninkäisen pimeään luolaan, koska menehtyisi siellä.
Sadulla oli sadun pohja. Reino Helismaa sanoitti ja sävelsi kappaleen maaliskuussa 1949 tyttärelleen Yrjö Kokon Pessi ja Illusia –kirjan innoittamana. Mutta olikohan tekijän mielessä – jossakin siellä pohjalla – jotakin muutakin kuin pelkkä satu?
Reino Helismaa teki noin 5 000 lauluntekstiä, joista levytettiin noin 1 200. Omia levytyksiä hänelle oli 124. Tämän lisäksi hän teki 12 revyykäsikirjoitusta, 30 elokuvakäsikirjoitusta, 7 näytelmää, suomensi 3 musikaalin laulut, kirjoitti kaksi kirjaa, teki yli 100 radio-ohjelmaa ja kymmeniä televisio-ohjelmia. Helismaa myös sävelsi jonkin verran tekstejään. Kukaan muu Suomessa ei ole päässyt lähellekään tällaista tuotantomäärää. Työn arvo vain korostuu, kun muistaa, että Helismaa kuoli suhteellisen nuorena, vain 51-vuotiaana.
Helismaa oli tavattoman nopea tekstintekijä. Iltamissa hänellä oli usein tapana pyytää yleisöä esittämään toivomuksia sanoituksen aiheista. Kun joku aiheen kertoi, ei maestro tarvinnut miettimisaikaa, vaan rupesi välittömästi esittämään laulua toivotusta aiheesta. Lähes yhtä nopeasti syntyivät monet vaativammat ja elämään jääneet kappaleet tai käsikirjoitukset. Joskus, kun poikien kanssa oltiin hieman juhlimassa, joku saattoi muistuttaa kello kaksi aamuyöllä, että huomenna aamupäivällähän sinun piti viedä ne laulunsanat studiolle. Tähän Repe totesi, että niin pitää, onhan tässä aikaa joten otetaanpa vielä. Otettiin ja sanat olivat tarvitsijoilla sovittuna aikana.
Voisi luulla, että tällaisen tekijän elämä olisi ollut auvoista ja tie tasaista. Vaan eipä ollut. 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa Helismaa kiersi Suomen iltamapaikkoja Tapio Rautavaaran ja Esa Pakarisen kanssa. Helismaa teki kansaanmeneviä kappaleita, kuten Reissumies ja kissa, Kulkuri ja joutsen ja Rakovalkealla, Rautavaara lauloi ja Pakarinen säesti hanurilla. Sitten Rautavaara laski, että hän pärjää yksin paremmin ja lähti omille teilleen. Se oli Helismaalle shokki ja parivaljakon välit rikkoutuivat kymmeneksi vuodeksi. Tuolloin tuntui katkeralta, mutta välien rikkoutuminen oli lopulta onni niin Helismaalle kuin koko Suomen viihdetuotannolle. Toivo Kärki kutsui Helismaan Musiikki-Fazerille tekemään laulunäytelmää. Helismaa suostui ja syntyi kappale Rovaniemen markkinoilla ja myöhemmin samanniminen elokuva, joka oli suurmenestys. Sen jälkeen Helismaan töille riitti kysyntää niin sanoittajana kuin elokuvien käsikirjoittajanakin.
Mutta jotakin puuttui. Taiteilijan sielu kaipasi myös tunnustusta. Sitä tulikin rahvaalta, mutta ei ns. paremmilta piirteiltä. Kriitikot lyttäsivät rillumarei-kulttuurin maan rakoon. Ehkä tämän olisi vielä ymmärtänyt, mutta se oli liikaa, että samalla lytättiin tekijäkin. Helismaan jotkut teokset saivat kiitosta yläluokan kriitikoiltakin, kun hän teki ne salanimellä. Kun oikea tekijä paljastui, kehut vaihtuivat tuomioiksi.
Syksyllä 1964 Helismaa oli jo sairas mies, kun hän sai kirjeen Kaustisen Purppuripelimanneilta. Kysymys oli Peltoniemen Hintriikan surumarssista, jonka Helismaa oli sanoittanut ja Tapio Rautavaara levyttänyt. Kirjeessä hyökättiin ankarasti Helismaan kimppuun. Ensinnäkin hän oli kirjoittanut Hintriikasta, siis naisesta, vaikka kysymys oli Hintriikistä, eli miehestä. Toiseksi, ei ollut ollenkaan asiallista, että Helismaan kaltainen rillumarei-mies teki sanoituksen näin arvokkaaseen teokseen. Sairauden väsyttämä Helismaa ei tahtonut ymmärtää kirjettä. Hän oli ajatellut, että pelimannien keskuudessa olisi arvostettu taitajia, jotka pystyivät tekemään kansanmusiikkia. Itku tuli väkisinkin.
Helismaan itse piti Peltoniemen Hintriikan sanoitusta onnistuneena. Mestarin mielestä onnistuneessa sanoituksessa teksti rupeaa ikään kuin rullaamaan omaa tahtiaan. Voisi ajatella, että näin sanat rullaavat esimerkiksi Reissumies ja kissa –kappaleessa:
”Hän käsiänsä ojentelee lieden lämpimään
ja jokin kaunis muisto lämmittää kai sydäntään.
Niin saapui aamu, arjen koura utulinnan kaas,
on reissumiehen kylmä taas.”
Se musta kissa, joka reissumiehen kintereillä kulki, se oli kuolema. Näin Repe joskus kertoi Rautavaaralle. Kertoili joskus jotakin muutakin sen arvoisiksi katsomilleen henkilöille ja availi tietä sanoitustensa sisältöön. Rillumarei-mieshän Helismaa toki oli, mutta ehkä vielä paljon enemmän jotakin muuta.
Helismaalla oli sitä, mitä monilta nykyajan nuorilta laulunväsääjiltä puuttuu; syvää elämäntuntemusta. Korpraali Helismaa palveli jatkosodassa Syvärillä kranaatinheitinsuuntaajana. Rykmentinkomentaja eversti Valter Nordgren antoi valistusupseerilleen, vänrikki Vaulolle tehtäväksi perustaa rykmenttiin orkesterin kohottamaan miesten mielialoja. Orkesterin johtajaksi nimitettiin Helismaa. Pitkän asemasotavaiheen aikana Helismaan toiminta mielialan ylläpitäjänä sai ansaittua huomiota puolustusvoimain johdossa saakka. Työskentely kuolemanpelon keskellä ja myöhemmin liikkuminen kansan parissa, liikkuminen linja-autoissa ja yöpymiset matkustajakodeissa varmistivat sen, että mestari ei etääntynyt kansasta.
Helismaa osasi ottaa yleisönsä, missä hän esiintyikin ja hän osasi tulkita ihmisten odotukset oikein ja vastata niihin riimitellessään sanoituksia tai suunnitellessaan käsikirjoituksia. Helismaa osasi kohdata yleisönsä oikein! Osa tuota kohtaamista oli laulujen sisältö. Niissä todella oli sisältöä, usein kevyemmän ilmaisun taakse kätkeytyvää vakavampaakin viestiä. Aikaisemmin mainittujen kappaleiden lisäksi sanomaa voi tutkiskella esimerkiksi kappaleista: Venezuela, Reppu ja reissumies, Laulu Dneprille, Laulujeni aiheet, Kulkurin iltatähti, Kaksi vanhaa tukkijätkää, Ajomies, Tuopin jäljet ja Aurinko laskee länteen.
Niin, ja jotenkin se satukin jäi vielä mieltä askarruttamaan:
”Niin lähti pieni päivänsäde,
mutta vieläkin, kun menninkäinen yksin tallustaa,
hän miettii, miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.”