Monet varmaan muistavat joulunajan 80-luvun lopussa, jolloin Romaniassa vaihtui valta. Maan diktatorinen johtaja Nicolae Causescu oli parvekkeella pitämässä puhetta kansanjoukoille. Niiden olisi kuulunut hurrata, mutta hiljaisuuden jälkeen joukosta rupesikin kuulumana ivahuutoja. Huudot vahvistuivat ja yhä useammat yhtyivät niihin. Diktaattorin ilme on hämmästynyt ja epäuskoinen. Hän lopetti puheensa ja perääntyi parvekkeelta. Muutamaa päivää myöhemmin hän oli kuollut.
Tämä tuli taas kerran mieleen, kun kuulin, että merkittävän suomalaisen yhtiön toimitusjohtaja sai puolenpäivän maissa tietää, että oli meneillään hänen viimeinen työpäivänsä tässä yhtiössä. Rinnastus yhtiön ja yleensäkin suomalaisyhtiöitten ja Causescun Romanian välillä voi tuntua rajulta. En toki tarkoitakaan, että hallitsemismenetelmät olisivat samanlaisia, mutta kyllä niistä tiettyjä yhteisiä piirteitäkin löytyy.
Yhteinen piirre on se, että johdetaan asioita, ei ihmisiä. Diktaattoreilla on omat itsekkäät tavoitteensa, joita he toteuttavat luomansa koneiston avulla. Tällaisessa järjestelmässä kansalaiset eivät ole subjekteja, kuten ainakin teoriassa demokratioissa, vaan objekteja, joita käytetään vallanhaltijoiden työkaluina. Kuinka moni suomalainen johtaja toimii joko tietämättään tai tietoisesti samoin. Johto ajaa yritystä kohti itse määrittelemiään tavoitteita, valitsee toimintatavat ja käskyttää ne henkilöstölle.
Koneisto toimii aikansa – ehkä pitkäänkin. Sitten jossakin vaiheessa objektit rupeavat muuttumaan subjekteiksi. Loikkaavat pois järjestelmästä, rupeavat jurraamaan vastaan, ensin ehkä passiivisesti, mutta vähitellen aivan tietoisesti. Yhtiö ei pärjää kovenevassa kilpailussa. Paine kasvaa, johtaja koventaa käskyjä, mutta alaiset eivät hurraakaan. On tullut aika perääntyä parvekkeelta.
Ihmisten johtaminen asioiden johtamisen sijasta on suhteellisen uusi asia yritysmaailmassa. Muutama vuosikymmen sitten asiat olivat niin paljon yksinkertaisempia. Yleensä tehtävät työt olivat nykyisiin verrattuna yksinkertaisia, mekaanisia toimintoja. Pöllin parkkaamista, raudan takomista, mutterin vääntämistä… Työntekijöiden koulutus oli vähäistä eikä yleissivistystäkään voinut kovin korkeana pitää.
Nyt tilanne on aivan toinen. Kun sanotaan, että ”henkilöstö on suurin voimavaramme”, ei tarkoiteta niinkään lihasvoimaa kuin tietoa ja osaamista ja niiden soveltamista käytännön toiminnaksi usein hyvin monimutkaisissa kombinaatioissa. Mitä enemmän tietoa tarvitaan ja mitä vaikeampiin tilanteisiin sitä joudutaan soveltamaan, sitä enemmän mukanaolijoilta vaaditaan subjektimaisia ominaisuuksia objektimaisten sijasta. Ihmisten täytyy itse haluta tehdä työtä, heillä täytyy olla riittävä motivaatio ponnistella usein stressaavissakin tilanteissa kohti tavoitteita. Jotta tämä onnistuisi, tavoitteiden pitää olla heidän omia tavoitteitaan, ei pelkästään johtajien tai omistajien tavoitteita. Omiksi tavoitteiksi kelpaa yhä harvemmin enää pelkkä raha.
Kun eri ihmisten tiedot ja taidot yhdistetään yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi, tarvitaan lisäksi osapuolten välistä luottamusta. Kun minä nyt panostan täysillä tähän, voinko luottaa siihen, että tuo toinenkin toimii omalla vastuualueellaan samalla tavoin?
Järkevästi ajatellen on itsestään selvää, että asioiden sijasta meidän tulisi yrityksissä johtaa ihmisiä. Johtaa niin, että he omasta halustaan antavat parhaan osaamisensa yrityksen hyväksi. Vain näin yritys saa kaiken organisaatiossaan olevan tiedon tehokkaaseen käyttöön. Toisin toimiminen on vähän samaa kuin käyttäisi viisivaihteisella autolla ajaessaan vain yhtä vaihdetta.
Niin. Järkevästi ajatellen? Eikö ihminen sitten toimi järkevästi? Ei, yleensä ei toimi. Tie ihmisen järkeen kulkee tunteen kautta ja se on aika pitkä tie. Siinä joutuu pohdiskelemaan tosissaan omia ominaisuuksiaan, käyttäytymistään, heikkouksiaan… Siinä joutuu kohtaamaan toisia ihmisiä ihmisinä. Se on paljon vaikeampaa kuin asioiden kohtaaminen. Siihen on kuitenkin syytä valmistautua. Kun parvekkeen alta rupeaa kuulumaan ivahuutoja, alkaa olla jo myöhäistä.