Siinä se tapittaa!

kirjoittanut: Juha Vainio pvm: lauantai, 2.1.2010

Silmät pyöreinä. Suu auki kuin linnunpojalla. Ihmettelee maailman menoa. Tapailee ensi askeleitaan, yksivuotiaamme. Toivottu, harkittu vai vahinko, mitä väliä sillä tässä vaiheessa on? Siinä se tapittaa, ja jonkun on kannettava vastuu.

Vonkaaminen meiltä sujui hyvin. Oltiin niin humanisteja ja sitkeitä että. Maalailtiin kauniita ja suunniteltiin suuria. Ja kuherreltiin. Saatiin lopulta nimikin sovittua, äänestyksen jälkeen tosin. Hääkellot kuunneltiin käsi kädessä ja sitten koitti arki. Taasko sillä on nälkä? Mistä tuota paskaa oikein riittää! Että joku jaksaakin kitistä! Isiltä loppuu mehut.

Mitähän hyötyä sinustakin on?

Halki ihmiskunnan historian lasten kasvatus on ollut asia, johon filosofeilla, runoilijoilla, valtiomiehillä ja opettajilla on ollut sanansa sanottavana, kaikissa kulttuureissa. Totta kai, lapsissahan jatkuu meidän elämämme. Kahlil Gibran ilmaisi asian näin: Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne. He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.

Enemmän tai vähemmän tietoisesti tai tiedottomasti me rakennamme lapsissa omaa tulevaisuuttamme, omaa turvallisuuttamme. Olemmeko siis itsekkäitä? Varmaan sitäkin, mutta eihän meidän kasvatuksemme ja omien tavoitteidemme tarvitse olla lapselta pois. Suuri säveltäjä ja pedagogi Erkki Melartin antoi ohjeen: Kasvattakaamme lapsemme siten, että hankimme heille hyvät vanhemmat.

Arkkiatri Arvo Ylpön syntymäpäivähaastattelussa toimittaja kysyi, miltä tuntuu olla satavuotias: ”Kyllä nyt tuntuu niin helpottavalta, kun sai tuon nuorimman hoidetuksi vanhainkotiin.”

Eihän se riitä, että lapsi saadaan kävelyikään tai kouluikään. Rinnallakulkeminen jatkuu ja jatkuu. Kokemuksista rikastutaan, uusia asioita kehitellään. Ei kulkeminen aina vaivatonta ole. Eteen sattuu niin risuja, männynkäpyjä kuin suurempiakin esteitä. Se, mikä kuitenkin auttaa kulkemisessa on, että kulkijoilla on yhteinen käsitys päämäärästä. Minne ollaan menossa, miksi ja miten.

Yksivuotias! Jokohan se selviäisi yksin? Jokohan se tietää elämästä tarpeeksi? Jokohan se selviäisi ilman saattajaa? Eikö se enää tarvitse yhteisen suunnan osoittajia? Olisikohan se jo valmis turvaamaan meidän tulevaisuutemme ja vanhenemisemme?

Onhan se tuossa jo vuoden tapittanut!

Viime aikoina on maassamme saatettu kuntia yhteen kuin hädässä. Yhteenliittymistä perustellaan niin toiminnan tehostamisella kuin kuntien talousvaikeuksilla. Vonkaajat vetoavat suuruuden ekonomiaan, toiminnan rationalisointiin ja saavutettavissa oleviin synergiaetuihin. Vastaanharaajat tietenkin kyseenalaistavat kaiken. Heistä pieni on kaunista. He vetoavat epäonnistuneisiin fuusioihin niin yritys- kuin järjestöelämässä. He tietävät säästöjen huonontavan palveluja ja pelottelevat autonomian ja demokratian menettämisellä sekä identiteetin kadottamisella. Ja ovat oikeassa – molemmat. Tietenkin.

Pieneen maahan mahtuu kuitenkin vain yksi totuus kerrallaan, ja tällä kerralla tuo totuus on kuntien fuusioituminen. Yhteen mentiin meilläkin ja yhdessä eletään. Se on asia, josta meidän tällä kertaa on vastuu kannettava. Kitinöineen päivineen.

Monesti mietin, miltä sinusta, liittomme hedelmä, tuntuu, kun siinä tuhisten seurailet touhujamme ja vähäisellä ymmärrykselläsi yrität ymmärtää tätä kaikkea. Ymmärrämmeköhän mekään, vaikka sitä toisillemme itsevarmoina todistelemmekin.

Vähän mietityttää sekin, millainen aikuinen sinusta tällä menolla kehittyy. Millainen itsetunto sinulle syntyy, kun ristiriitaisessa kodissamme saat kuunnella jatkuvaa eipäs-juupas-inttämistämme? Onkohan sinusta niillä eväillä vastuunkantajaksi silloin, kun sinun on aika huolehtia meistä?

Siinäpä sitä onkin miettimistä kaikille vastuullisille vanhemmille. Kinastellaan vaikka kuinka pirusti, mutta kinastellaan hallitusti. Lapsemme tähden. Mutta kaikkein ensimmäiseksi meidän pitää löytää yhteinen näkemys siitä, mitä pienokaiseltamme odotamme. Muuten siitä tulee meidän näköisemme.

Ihminen on kehittyvä olento. Hän ei ole jotain. Hän on koko ajan tulossa joksikin. Niin ovat ihmisyhteisötkin. Elämän ja kehittymisen syvin olemus onkin tässä. Niin kauan asiat ovat hyvin kun ihmisellä on mielenkiintoa harjoitella uusia asioita ja oppia. Ei riidellä lapseltamme tulevaisuudenuskoa pois.

Siinä se tapittaa. Yksivuotiaamme.

Julkaistu Kouvolan Sanomissa 2.1.2010

Kommentoi

Edellinen kirjoitus:

Seuraava kirjoitus: