Venäjän-kaupassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Välillä on mukava lukea clearing-kaupan aikalaiskertomuksia, jotta mittakaavasta pysyy kärryillä: on sitä tehtaita viety ennenkin.
Tämä tarina alkoi siitä, kun käyntikorttini kulkeutui itselleni tuntemattomia teitä pitkin liikemiehelle, jonka toimisto sijaitsee hieman Pietarista kaakkoon, jossain tundran ja taigan välimaastossa. Liikemiehellä oli briljantti liikeidea, eihän hän liikemies olisi muuten ollutkaan. Liikemies halusi avata uudelleen tehtaan, jonka Neuvostoliiton romahdus oli vienyt mukanaan.
Romahdus oli vienyt tehtaasta toiminnan lisäksi paljon muutakin: työntekijät, asiakkaat ja tuotantolinjatkin oli siirretty taigan kupeesta vehmaammille maille. Betonirunko oli jäänyt tehtaasta jäljelle.
Yksin ei liikemies voinut tehdasta pystyttää, koska suurella Venäjän maalla ei tehty hänen haluamiaan tuotantolinjoja. Niin hän ainakin väitti, että Suomesta saa juuri sellaisia tuotantolinjoja, joita hän tarvitsisi käynnistäessään tuotantoaan uudestaan.
Tuotantolinjan ostoon liikemies tarvitsi Venäjä-konsultin. Ja silloin hän sai sopivasti käsiinsä käyntikorttini. Ja ei muuta kuin soittamaan kaukaiseen Suomeen:
- Täällä puhuu liikemies Obliko Morale, aloitti liikemies puhelinkeskustelun.
- Hyvää päivää. Kuuntelen teitä.
- Olen kuullut teistä paljon hyvää ja haluaisin, että autatte minua hankkeessani.
Imartelua on tietysti mukava kuulla, mutta lyhyen imartelun jälkeen liikemies pääsikin asiaansa: tuotantolinja pitäisi saada.
- Vjaiski on hyvä mies Tuotantolinja Oy:ltä, tunnen hänet oikein hyvin, päätti liikemies kaukaisen puhelunsa.
Olin juuri lukenut sopivasti Kauko Rastaan muistelmia Kauppalehden Idänkauppa 1944 – 1987 monografiasta, joten olin sopivalla tuulella käynnistämään uuden Kostamuksen rakentamista. Mutta jotain kummallista tässä oli: mihin liikemiehemme Obliko Morale tarvitsisi konsulttia, kun hän kerran tuntee niin hyvin tuotantolinjatoimittajat?
Olin luvannut selvitellä asiaa ja lähestyä liikemiestä konkreettisella toimenpide-ehdotuksella ja tarjouksella. En halunnut syödä lupaustani, joten soitin Tuotantolinja-yhtiöön, ja pienen haeskelun jälkeen sain ”Vjaiskin” kiinni.
Idänkaupan ammattilaisia hänkin oli. ”Vjaiski” oli toimittanut useita koneita ja laitteistoja Neuvostoliittoon, Venäjälle ja paikkoihin Kaukasuksen tuolle puolen. Vjaiski meni imartelematta asiaan:
- Mitäs te olette sinne toimittamassa?
Idänkaupan ammattilainen lientyi heti kuultuaan, etten ole heidän kilpailijansa, vaan taustoitan epämääräistä kyselyä häneltä, kun kerran liikemies Obliko Moralekin puhui niin lämpimiä sanoja Vjaiskistä.
- Kyllähän minä Obliko Moralen tunnen, aloitti Vjaiski. Kiire, jota hän oli valitellut puhelun alussa, loppui kuin seinään kun Vjaiski aloitti tarinansa.
Heiltäkin oli pyydetty tarjousta tuotantolinjan toimittamisesta samaiselle tehtaalle. ”Vjaiski” oli lähtenyt kokeneena myyntimiehenä suuren myynti- ja markkinointibudjetin turvin hänkin taustoittamaan tehtaan tilaa.
”Vjaiski” oli lentänyt taigan reunaa pitkin kauas, laskeutunut pienelle perunapeltoa muistuttavalle kentälle. Obliko Morale oli ollut häntä vastassa. Hän oli esitellyt tehtaan, käyttänyt syömässä paikallisjohtajien kanssa ja maalannut taivaanrannan värein tehtaan tulevaisuuden ja lähialueen markkinat.
Paljoa ei tehtaasta ollut jäänyt jäljelle: tyhjä betonista tehty halli, josta teräksiset tukirakenteetkin oli kannibalisoitu ja myyty sulatettavaksi. Mutta ”Vjaiski” ei lannistunut. Hän nousi lentokoneeseen ja aloitti jo kotimatkalla tarjouksen luonnostelun.
- Meidän tarjouksemmehan eivät ole mitään pikkujuttuja, vaan niissä on monta mapillista laskelmia ja dokumentteja, muistutti Vjaiski ammattitaidostaan.
Obliko Morale oli kiittänyt tarjouksesta ja valitellut, ettei asiaa voitaisi ratkaista heti. Tämä ei ollut ”Vjaiskia” heilauttanut suuntaan eikä toiseen, eihän näin suuria kauppoja päivässä tehtäisi. Ei häntä heilauttanut sekään, kun Obliko Morale pyysi hänet taigan reunalle neuvottelemaan tarjouksesta.
Jälleen he istuivat paikallispösön työhuoneessa, ja jälleen ”Vjaiskille” vakuutettiin, kuinka tärkeä tehtaan elvyttäminen olisi paikallisen yrityselämän kannalta. Vasta nyt hänelle valkeni, että Obliko Morale halusi perustaa yhteisyrityksen tuotantolinjan toimittajan kanssa.
Ei ”Vjaiski” katkera ollut, hän oli pakannut laukkunsa ja lentänyt taigan reunalta takaisin kotiin. Lähettipä hän vielä terveisiä Obliko Moralelle.
Ymmärsin ”Vjaiskin” puheista yhtä jos toista. Itse en matkustaisi maailman ääriin taustoittamaan tehdashanketta, mutta puhelimeen tartuin. Pyysin Obliko Moralelta lisätietoja tehdashankkeesta, liiketoimintasuunnitelmaa ja sen sellaista, tavanomaista.
Pian sähköpostini kilahtikin. ”Liiketoimintasuunnitelman lähetämme myöhemmin. Kunnioittaen, Obliko Morale” Liitteinä oli ostoslista, jossa oli henkilöautoja, kuorma-autoja, palkkinosturi ja miljoona käteispääomaa. Olihan siellä tuotantolinjakin, pari miljoonaa. Yhteensä 9 miljoonaa euroa. Lisäksi liitteenä oli kaunis kirje paikallishallinnon taloudellisen kehityksen ministerille, jossa pyydettiin tukea ja apua, ehkäpä jopa sijoittajaa.
- Tuotantolinjaahan se oli ostamassa, tuhisin. Soitin uudestaan taigan kulmille ja kysyin Obliko Moralelta, olisiko hänen ongelmansa se, ettei hänellä ole rahaa tehtaan perustamiseen.
- Niin juuri, tarvitsen 9 miljoonaa, vastasi Obliko Morale kursailematta.