En halunnut kääntäjäksi. Nyt on helpottavaa todeta, ettei minusta sellaista tullutkaan.
Olin jo ala-asteella kiinnostunut kielistä, vaikka harhauduinkin lukiossa valitsemaan pitkän matematiikan. Niin turhaa ainetta en ole eläessäni opiskellut, mutta vieraiden kielten hallitseminen on tuottanut minulle monta ilon aihetta. Mutta että kääntäjäksi? Luin mielenkiinnolla venäjän professorini Inkeri Vehmas-Lehdon kirjoitusta Miten minusta tuli kääntämisen opettaja ja käännöstutkija. Eivät samanlaisia, mutta samantapaisia ovat polkumme olleet.
Kuvittelin, että isona minusta tulee poliittisen historian opiskelija. En oikein tiennyt, mitä poliittisella historialla tehdään, mutta Tampereelle halusin opiskelemaan. Olin lukenut hyllytolkulla historiaa, mutta pääsykoekirjat olivat – mielenkiinnottomia.
Kesän korvalla minua pyydettiin seuraksi pääsykokeisiin Kouvolaan. ”Siellä on sellainen venäjän kääntäjäkoulutus, missä ei tarvitse osata venäjää laisinkaan.” Pääsykokeet eivät minusta olleet mitenkään erityisen vaikeita: ainekirjoitusta ja aukkotestejä suomeksi. Oli pääsykokeissa joku venäjän kielinen osuuskin, mutta enpä tuota vilkaissut.
Palasin kesätyön ja pääsykoekirjojen pariin. Loppukesästä olin jo hylännyt ajatuksen edes mennä Tampereelle poliittisen historian pääsykokeisiin, niin huonosti kun olivat pääsykoekirjat maistuneet. Suunnitelmallisuuden tyhjyys ratkesi kuin itsestään, kun posti toi paksun kirjekuoren Helsingin yliopistolta. Olin päässyt opiskelemaan venäjän kääntämistä ja tulkkausta.
Kouvolaan siis. Olin niin poliittisen historian hapatuksen läpitunkema, että kuvittelin lukevani pääsykoekirjat Kouvolassa ja pyrkiväni seuraavana vuonna poliittisen historian pariin. Intoani jättää Kouvola vuoden kuluttua ei vähentänyt kaupungin matkailutoimesta meille tuoreille fukseille luennoimaan raahattu virkamiesparka, joka kertoi, että ”Kouvola tuntuu isommalta kaupungilta, mitä on.”
- Mitä spedeilyä, ajattelin. Myöhemmin opiskellessani semiotiikkaa ymmärsin, että Kouvolan kaipuu suurkaupungiksi on vain ilmentymä ohuesta ja nuoresta kaupunkikulttuurista.
Venäjän opinnot eivät tuottaneet juurikaan tuskaa, vaan opin kielen siinä sivussa käymällä luennolla ja seuraamalla hyvää opetusta. Myöhemmin opin, että samalla metodiikalla Neuvostoliiton monilukuisat imperiumin asukit ja veljeskansat oli pantu puhumaan venäjää. Pääsykoekirjoihin ei sen sijaan intoni yltänyt, vaan lukematta ne jäivät.
Lopputalven päivien valjetessa valkenivat myös suunnitelmani, jälleen kerran yllättäen. Yliopisto tarjosi koko vuosikurssille mahdollisuuden kieli- ja kulttuurivaihtoon Pietariin. Tartuin tilaisuuteen kuin made koukkuun, pakkasin laukun ja lähdin Pietariin. Pikkukaupungin pojalle asuminen talven ja ruplan romahduksen runtelemassa suurkaupungissa oli enemmän kuin avartava kokemus – se on myöhemmin antanut sopivaa perspektiiviä arvioida lausuntoja, joissa etsitään radanvarren suomalaisille pikkukaupungeille menestystekijöitä, jotta pietarilaisista tulisi junantuomia.
Pidin Pietarista. Pidin Saarten Suomenlahdelle avautuvista näkymistä, pidin siitä, että Nevaa pitkin puhaltava kylmä tuuli heilutti karvahatun korvaläppiä, kun seisoin Pietari-Paavalin linnoituksen portilla. Pidin toimivasta joukkoliikenteestä ja teknillisen yliopiston ruokalan tarjoamasta ruuasta. Mutta siedin hyvin myös entropiaa. Siedin sitäkin, että paikalliset skinit heittelivät joskus asuntolan edustalla kivillä opiskelijoita, jotka eivät olleet samanlaisia perunansyöjän näköisiä kuin he itse. Sain kulkea rauhassa. Yksikään kivi ei lentänyt minua kohti, mutta ymmärsin pitää itsekin suuni kiinni. Ei meitä suomalaisia joka paikassa rakasteta.
Pietarin jälkeen hylkäsin ajatuksen opiskella poliittista historiaa. En halunnut kääntäjäksikään, mutta en halunnut jättää aloitettuja opintojakaan kesken. Keskenhän ne myöhemmin jäivät, mutta aivan muista syistä.
Asuin myöhemmin Petroskoissa, uitin jalkojani Äänisessä, kuuntelin paikallisia bändejä Lohijoen varrella. Myöhemmin ymmärsin Petroskoin ajan tärkeyden – Petroskoi opetti minut ymmärtämään venäläisiä. Petroskoi opetti minut puhumaan.
Suomeen palattuani tein sen, mitä en ollut halunnut. Ryhdyin kääntäjäksi. Kääntelin erilaisia tekstejä, perustin yrityksen, verkostoiduin ja aikanaan minut rekrytoitiin suureen käännöstoimistoon töihin. En pitänyt koskaan kääntämisestä. Tulkkaus oli minun työtäni.
Kääntäjä, jollainen en koskaan halunnut olla, kuoli. Kiinnostukseni kääntämiseen ja myös osittain tulkkaukseen lopahti samaan asiaan, mistä Journalistiliitto on aiheestakin huolissaan av-kääntäjien osalta. Huoli on hintaeroosio. Olin jo ajautumassa pois kääntämisestä ja tulkkauksesta, kun suuri suomalainen käännöstoimisto vaati omia alihankkijoitaan alentamaan hintojaan 20%. Hinnat eivät aikaisemminkaan olleet mitenkään päätähuimaavat, mutta että vielä alentaa?
- Millä tässä nyt elää, kun vuorokauden tunnit eivät riitä, että saisi käännetyksi henkensä pitimiksi? Näin valitti eräs kääntäjätuttavani.
Miksi kääntäminen ei saisi maksaa mitään? Miksi tulkin pitäisi tulla paikalle puoli-ilmaiseksi? Miksi asiantuntijat ovat myyneet itsensä liian halvalla? Ruikutusta, tiedän, mutta halvimman käännöstoimiston tai halvimman tulkin valitsevat asiakkaat ajavat itsensä polkuhinnoitelleet kääntäjät entistä pahempaan ahdinkoon.
Aikanaan yliopiston lehdessä vuonna 1997, olisiko ollut Ylioppilaslehden fuksinumero, esiteltiin eri alojen opiskelijoiden stereotypioita. Kääntäjäopiskelijan stereotypia oli ulkomaalaiseen rakastunut kiltti tyttö, joka halusi oppia rakastettunsa kielen. Osittain stereotypia toteutti itsensä, kiltti tyttö alistui markkinoiden vaatimuksiin ja myi itsensä liian halvalla. Yli kymmenen vuotta sitten alkanutta hintojen polkemista on enää vaikea pysäyttää, koska asiakkaat ja kääntäjät ovat tottuneet halvimman lakiin.
Kääntäjä minussa kuoli. Kauan eläköön kääntäminen.