“Virolaiset vaihtavat kruunuja euroksi.” “Rupla painunut alle kriittisen rajan.”
Saammeko ehkä piankin lukea uutisia, jotka kertovat eurooppalaisen yhtenäisvaluutan tai koko kansainvälisen rahoitusjärjestelmän romahtamisesta? Velkaantuneiden asuntovelallisten, yritysten, rahalaitosten ja keskuspankkien keskinäisen velkaverkon romahduksesta, joka hajottaa myös tuntemamme talous- ja yhteiskuntajärjestelmät. Epäilyjä rahaliiton jykevyydestä olemme saaneet viime päivinä lukea.
Näinhän se on, että voitot yksityistetään, mutta kriisitilanteessa tappiot sosialisoidaan. Tämän sanoi julki jo Suomen Pankin johtokunnan varapuheenjohtaja Pentti Hakkarainenkin 15.1.2009 Logican Ratkaisu09-tapahtumassa pitämässään puheessa. Se oli avointa ja rohkeaa puhetta, mitä tänä aikana tarvitaan. Tappioiden sosialisoimisesta kertovat myös velanotto, jotta uutta rahaa saadaan pumpattua talouteen, mitä kutsutaan elvyttämiseksi ja pankkituki, jonka senkin saavat kustantaa veronmaksajat.
Kritisoin jo Maksa maksamisesta -kirjoituksessani maksuprosessin kulujen kohdistamista kuluttajiin, mutta asiantuntemattomuuttani en halunnut kritisoida itse rahataloutta. Silmäni avasi YouTubessa katsottavissa oleva Money as Debt -esitys, joka kertoi velkavetoisen talouden syntymekanismit – rahaa sellaisena kuin me sen käsitämme, ei olekaan, vaan se on vain maksusitoumuksia, joita pumpataan markkinoille kuin heliumia palloihin. Ja silloin tällöin pallot poksahtelevat ylipaineesta, minkä voi nähdä vertauksena maailmantalouden kriiseistä.
Kriisistä kriisiin kuljen pitkin komein askelin
Velkavetoisuus tunnistetaan ja tunnustetaan nykyisen yhteiskunnan peruspilariksi. Pääministeri Vanhasen syyttäessä ultraliberaaleja talousmarkkinoita syyksi Suomen ongelmiin toteaa hänkin epäsuorasti taloutemme velkamarkkinoiden virrassa kulkevaksi lastuksi. Mutta ei hätää – velallehan löytyy aina maksaja.
Aikaisemmin kriisistä kriisiin ovat kulkeneet asuntovelalliset, takaajat ja yrittäjät – velallisia kaikki. Olemme saaneet lukea banaanitasavaltojen valuuttojen romahtamisesta – Weimarin tasavallasta, ruplan romahduksesta vuonna 1998, Zimbabwen hillittömästä inflaatiosta. Länsimaiset yhteiskunnat ovat sensijaan velkaantuneet hitaasti, mutta nyt velan määrä on ylittämässä bruttokansantuotteen useassa maassa, kuten Erkon sanomista saimme lukea.
Askeleet pitenevät ja kriisit suurenevat. Jonkun on silti maksettava jälkien siivoaminen, jotta uutta lainakuplaa päästäisiin puhaltamaan.
Entä jos raha olisikin sidottu konkretiaan?
Marxilainen talousteoria pyörii lisäarvon tuottamisen ja sen omistamisen ympärillä. Smithiläinen talousteoria ja sen nykyaikaiset johdannaiset taas uskovat, että markkinoita ohjaa näkymätön käsi, joka säätää markkinoiden toiminnan optimaaliseksi. Onpa joku viisas kirjoitellut rahateorioitakin, jotka pyrkivät selittämään markkinoita, rahaa ja markkinahäiriöitä.
Koko rahateorian ja tyhjästä rahan nyhjäämisen ovat kyseenalaistaneet vaihtopiirit, jossa rahalla ei ole sinällään arvoa, vaan maksuprosessi on vain merkki hyödykkeen tai palvelun siirtymisestä tarjoajalta käyttäjälle. Vaihtopiireissä raha ei ole sidottu arvometalleihin, kuten joskus rahan alkuaikoina, vaan raha on vaihtopiirin sisäinen maksuväline. Sitä ei voi kahmia, sillä itsellään ei ole mitään arvoa, velkaantuminen on mahdotonta ja rahalla keinottelu – positiivisen koron kirous – on mahdotonta.
Ei futuureja, ei markkinahäiriöitä, ei velkaantumista tai korkokeinottelua. Onko tämäkin ajatus liian yksinkertainen ihmelääke?