Elämme yhteiskunnassa, jossa yksilöllisyys on tärkeimpiä arvoja. Haluamme erottua muista ja keskitämme elämämme vain itsemme ja perheemme ympärille. On tärkeää, että pääsemme toteuttamaan itseämme. Mutta samalla unohdamme ympärillämme olevat ihmiset.
Emme koe kuuluvamme lähiyhteisöömme. Mutta perustamme internetiin samaan aikaan omia virtuaalisia yhteisöjämme. Virtuaaliyhteisössä on helppo olla, kun voi rauhassa ajaa omaa asiaansa eikä tarvitse välittää muista ihmisistä. Sieltä voi myös helposti poistua, jos siltä tuntuu.
Yhteisö luo yksilöiden ympärille pelikentän, jonka sisällä kaikki voivat olla yksilöitä. Yhteisö varmistaa, että pelaamme kaikki samaa peliä. Eihän pelistä tule mitään jos toiset pelaavat pesäpalloa ja toiset koripalloa.
Ongelma muodostuu silloin, kun haluamme itsellemme yksilölliset pelisäännöt. Olemme pelaavinamme samaa peliä, mutta haluamme kaikki itse tehdä maalit. Joukkue ei voi muodostua pelkästään maalintekijöistä se tarvitsee myös puolustajia.
Emme ole yksilöllisiä vaan itsekkäitä. Ajatuksemme ei pyöri yhteisön ympärillä vaan oman napamme ympärillä, sillä onhan nyt minun vuoroni ja sitten vuorossa olenkin jo minä.
Ennen harrastustoiminta mahdollistettiin yleisillä talkoilla. Nyt olemme valmiit maksamaan siitä, että muut kattavat pöydän meille valmiiksi. Talkoita tekevät vain muutamat aktiivit. Jos työtä on enemmän tehtävänä, annetaan jäsenille palkkio siitä, että he tulevat ”talkoisiin”.
Kokeile, joskus auttaa avun tarvitsijaa. Voit aloittaa ensin tutuista ja sitten siirtyä vähitellen tuntemattomiin ihmisiin. Avun ei tarvitse olla maata mullistavaa, ainakin aluksi pieniä arjen askareita vain. Kannetaan kauppakassia, avataan ovi, nostetaan pudonneet avaimet tai mitä vain, jossa pieni apu on tarpeen. Ei ole kovin vaikeaa kysyä, että saanko auttaa.
Apu on pieni vaiva meille, mutta juuri siinä tilanteessa iso apu toiselle. Ei tätä ilmaiseksi tarvitse tehdä. Huomaavainen autettava antaa usein palkkioksi pienen hymyn ja kiitoksen.
Kyllä palkkion kuittaaminen tuntuu aina yhtä hyvältä ja lämmittää pitkään. Ja tässä tapauksessa palkkion antaminen tuntuu ainakin yhtä hyvälle.
Aina on niitä, jotka eivät suostu tuota sopivaa palkkiota maksamaan vaan örisevät jotain ja pahimmassa tapauksessa mulkoilevat vielä perään. Asia on vain hyväksyttävä ja ohitettava.
Kyseessä on heidän ymmärtämättömyytensä. He eivät vielä ole oivaltaneet, että onnellinen elämä koostuu pienistä arjen hetkistä. He todennäköisesti odottavat lottovoittoa tai vastaavaa tullakseen onnellisiksi.
Uskon vanhaan sanontaan ” Minkä taakseen jättää sen edestään löytää”. Autettuani muita minulla on siis lupa odottaa joskus apua itsellenikin.