”Olo on, kuin olisi lyöty puulla päähän!” Jokseenkin suora lainaus Perloksen yt-neuvottelujen kommentoinneista. En nyt muista, oliko kommentoija erottamisuhan alainen työntekijä, joensuulainen kunnallispoliitikko vai valtakunnallinen poliittinen vaikuttaja. Kaikki he kuitenkin ovat vuorollaan asiaa äimistelleet. Miten se on mahdollista?
Syksyllä 2002 osallistuin tilaisuuteen, jossa käsiteltiin Suomen lähivuosien tulevaisuudennäkymiä. Olin mukana työryhmässä, jonka tehtävänä oli pohtia, miten korvataan ne elektroniikka-alan valmistustyöpaikat, jotka katoavat Suomesta lähestulkoon kokonaan vuoteen 2010 mennessä.
On ollut koko ajan selvää, että elektroniikan valmistuksen kaltainen toiminta voi olla Suomessa vain väliaikaista. Se katoaa halvemman työvoiman maihin ja suuremmille markkinoille aivan samoin kuin vaatetusteollisuus katosi pari vuosikymmentä sitten. On aivan turhaa energianhukkaa jäädä voivottelemaan tällaista luonnollista kehitystä. Yhtä turhaa on taivastella Perloksen ja vastaavien yritysten omistajien ahneutta.
Eiköhän tämä ahneus ole lähtöisin meistä kuluttajista. Emmekö juuri me – tai ainakin suuri osa meistä – etsiskele kaupoista niitä kaikkein edullisimpia tuotteita. Kilpailuviranomaisethan suorastaan yllyttävät meitä kilpailuttamaan alalla kuin alalla tuotteiden tarjoajia.{quotes}Kun kuluttaja etsii sitä halvinta kännykkää, luonnollisesti Nokia tekee kaikkensa voidakseen vastata kuluttajan haluun ja etsii puolestaan niitä edullisimpia alihankkijoita. Kun sellaisia on löytynyt, nekin kilpailutetaan vielä henkihieveriin.{/quotes} Jos tässä rakosessa alihankkija pannaan osoittamaan sormellaan ahneuden suuntaan, ei sormi varmaan ensimmäisenä osoita omia omistajia.
Perlos ajoitti yt-neuvottelut sopivasti vaalien alle ja Joensuun seutu näyttääkin saavan runsaasti yhteiskunnan tukea selvitäkseen työpaikkojen menetyksistä. Onhan se kieltämättä vaikuttavaa, kun ratsuväki karauttaa paikalle viime hetkellä torvet soiden, mutta voisiko olla vielä paremmin? Kun aivan varmasti tiedetään, että tietyt teollisuuden alat Suomesta häviävät, eikö asiaa voitaisi mitenkään ennakoida?
Omat ongelmansa tässäkin varmaan on, myönnettäköön. Ehkä perlosten, scanfilien, flextronixien, aspocompien ja muiden vastaavien yritysten työntekijät eivät oloaan kovin turvalliseksi ja motivoituneeksi tunne, jos työpaikalla ja paikkakunnalla järjestetään suunnittelukilpailu siitä, mitä joka tapauksessa lähivuosina vapautuvilla tehdashalleilla tehdään sitten, kun entiset toimijat on sieltä ulos siivottu. Mutta eikö tämäkin ole kuitenkin parempi ratkaisu kuin se, että samassa yrityksessä työskentelevä nuori aviopari täynnä tulevaisuuden uskoa ottaa suuren lainan ja ostaa oman talon juuri ennen kuin heidät irtisanotaan työstään tehtaan lopettamisen vuoksi.
Meidän pitäisi jotenkin sopeutua siihen, että nykyaikaiseen elinkeinoelämään kuuluu väistämättä suhteellisen nopea kierto. Tulee tietty vaihe, kuten elektroniikan sopimusvalmistajien kukoistuskausi. Se eletään kiihkeästi, mutta sitten se vain loppuu. Vähän niin kuin teini-ikä. Huimaavan hauskaa aikaa, mutta yhtenä aamuna herätään aikuisuuteen eikä äiti enää siivoakaan huonetta. Kun me joka tapauksessa satsaamme työllisyyteen ja eri alueiden elinvoimaisena säilymiseen, emmekö voisi tehdä sitä hieman aikaisemmin, ennakoiden?
Ettei sitten taas oltaisi äimänkäkenä!