”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner; mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja.”
Sai siinä hanhensulkakynä suihkia, kun Aleksis Kivi kirjoitti 600-liuskaisen kertomuksen seitsemästä veljeksestä. Lähes valmiin versionkin kolme kertaa ja kuinka paljon lie varhaisempia luonnoksia sen kymmenen vuoden aikana, joka teoksen luomiseen kaiken kaikkiaan kului.
Ja mikä oli tulos? Viitenä ensimmäisenä vuotena kirjan ilmestymisen jälkeen sitä myytiin 366 kappaletta. Kun tekijä itse kuoli jo pari vuotta ilmestymisen jälkeen ja senkin ajan oli mielisairaana, eipä hän ehtinyt paljon mestariteoksestaan nauttia. Kerrotaan kuitenkin, että juuri ennen kuolemaansa kirjailija lausui: ”Minä elän!” Niin elää. Yhtenä suurimmista – ehkä kaikkein suurimpana – suomalaisista kirjailijoista.
Ei ollut helppoa kirjan sankareillakaan. Venla antoi rukkaset, toukolaiset antoivat selkään, kylän väki värkkäsi pilkkaviisuja, lukemaan ei opittu, vaikka lukkari kauhoi kuontaloita niin, että luu paistoi. Lopulta paloi pyhä paikka, sauna ja sudet olivat syödä. Jalkapuu uhkasi kovapäisiä metsäläisiä.
Monet meistä ovat lukeneet Seitsemän veljestä jopa seitsemän kertaa. Joka lukukerta siitä avautuu jotakin uutta. Koulun alaluokilla se oli jännittävä satu, myöhemmin loistava luonnonkuvaus, esimerkki suomenkielen rikkaudesta, historiallinen kuvaus, yhteiskunnallinen kuvaus, tutkimusmatka ihmismielen syvyyksiin…
Se on myös oivallinen kertomus siitä, mikä johtaa ihmisen käyttäytymistä. Veljesten kotikasvatus oli ollut vähän sitä sun tätä. Metsä ja keskinäinen kisailu antoivat riittävästi virikkeitä ja niinpä suhteet ympäröivään yhteiskuntaan olivat jääneet hellolleen. Mutta kanttorilta tuli viestiä: Lukemaan piti oppia!
Yrittiväthän veljekset. Vielä kovemmin yritti lukkari motivointivälineinään karttakeppi ja jämäkät kourat. Vaan sisäistymättä jäi veljeksille lukutaidon arvokkuus. Varsinkin Juhanille. Ja niin ikkuna sälähti ja taivas välähti, kun kerran vaan heilahti Jussin pussi!
Sinne pakenivat veljekset Impivaaran saloille lukkaria ja muuta maailman pahuutta. Niin veljeksille kuin heidän kirjoittajalleenkin metsä oli se ympäristö, jossa ihminen saattoi olla rauhassa itsensä ja ympäröivän olevaisuuden kanssa. Ympäristö saattoi olla kova, mutta rehellinen. Tuntijalleen se oli turvallinen kuin äidin syli, se keskusteli kielellä, jonka saattoi ymmärtää, sen rauhallisessa syvyydessä löysi tiensä myös oman minuutensa syvyyksiin.
Kuvatessaan seitsemää veljestä Aleksis Kivi kuvasi sitä ympäristöä, jossa hän itse oli kasvanut ja jonka hän tunsi. Hänen kuvauksensa ei ollut runebergiläisen ylevää, vaan arkipäiväisen realistista. Asiat nähtiin ja kuvattiin sellaisina kuin ne olivat, ei sellaisina kuin ne ehkä tuolloin kansallisen tietouden kasvaessa ja kansallisaatteen herätessä moni olisi halunnut nähdä. Aleksis Kivi oli edelläkävijä ja siitä hän maksoi kalliin hinnan. Voimakas kulttuurivaikuttaja August Ahlqvist murskasi Kiven teoksen arvosteluissaan. Samalla hän murskasi Kiven terveyden ja toiveen tulla joskus velattomaksi ja elinaikanaan arvostetuksi kirjailijaksi.
Kuinka paljon olikaan yhteistä Aleksis Kivellä ja Väinö Linnalla. Molemmat tulivat kansan keskuudesta ja kirjoittivat omana aikanaan uudella, realistisella tyylillä tapahtuneista asioista. Siinä missä Ahlqvist teilasi Kiven, yritti Toini Havu samaa Linnalle. Aika oli kuitenkin muuttunut. 1950-luvulla kirjoja pystyttiin painamaan, levittämään ja lukemaan aivan eri tavalla kuin lähes sata vuotta aikaisemmin. Lukijat saattoivat omalla käyttäytymisellään vaikuttaa asioiden kulkuun ja Havun arvostelu kääntyi Linnan voitoksi.
Hieman näin kävi Helismaallekin. Kansa tykkäsi, vaikka hienosto halveksikin rillumarei-Helismaata. Helismaakaan ei koskaan saanut toivomaansa ja ansaitsemaansa virallista arvostusta. Ei saanut Juicekaan, ei Irwin tai Junnu Vainio. Luovat ihmiset kulkevat usein omia teitään ja edellä muita. ”Tietä käyden tien oot vanki, vapaa on vain umpihanki.”
Vaan mitä tapahtui veljeksille Impivaarassa? Vähitellen heidän mielissään rupesi elämään ajatus toisenlaisesta tulevaisuudesta. Vuosi vuodelta, kuukausi kuukaudelta visio kirkastui: Oma koti, oma vaimo, oma perhe, elämä kunniallisena kansalaisena kunniallisten kansalaisten keskuudessa. Vision voima kasvoi, löytyi tie ja tapa kulkea kohti visiota. Sitten vain askel askeleelta, tavoite tavoitteelta eteenpäin. Oli lähdettävä Impivaarasta, oli opittava lukemaan, oli ryhdyttävä tekemään työtä. Ilman lukutaitoa ei ollut asiaa vihkipallille. Siellä jossakin surisi Venlan rukki kuin kesäinen sontiainen. Ja olihan Toukolan kylässä toki muitakin tyttöjä.
Kukaan ei veljeksiä pakottanut, ei muu kuin sisäinen halu. Se sai aikaan paljon enemmän kuin lukkarin ryhmysauva. Sisäinen motivaatio ajoi tuloksiin samoin, kuin veljesten luojaakin. Aleksis Kivi halusi tulla kirjailijaksi, hän halusi kirjoittaa suomalaisista ihmisistä, kuvata suomalaisuutta, hakea sille kuvaustensa avulla arvostusta, osoittaa rakkauttaan tätä nousevaa maata, sen heräävää kansaa ja sen vielä monin paikoin tunnustamatonta kieltä kohtaan.
Aleksis Kivi hahmotteli ja kirjoitti Seitsemää veljestä kymmenen vuotta, neljäsosan lyhyestä elämästään. Noin arvioituna se voi tuntua pitkältä ajalta. Nyt 140 vuotta myöhemmin meidän on helppo ymmärtää, että ei tuo aika saavutukseen nähden sittenkään ollut niin pitkä. Tänäkin vuonna kymmenet tuhannet suomalaiset heittäytyvät kulkemaan tovin matkaa seitsemän miehen seurassa ja saavat heiltä mitä moninaisimpia elämänohjeita.
Näiden seitsemän miehen ohjeita kannattaa kuunnella, sillä lopulta he toteuttivat sen vision, jonka olivat itse saaneet omassa rauhassaan luoda omasta tulevaisuudestaan: ”Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen auringon kiertoessa.”