Sinun on itse hoidettava oma kasvamisesi, oli isoisäsi kuinka pitkä tahansa.”
— Irlantilainen sanonta
Kasvaako elinympäristömme ihmistä nopeammin, miten kestämme muutoksen? Viimeksi kuluneen 50 vuoden aikana yhteiskuntamme on muuttunut enemmän kuin edellisen 500 vuoden aikana. Muutoksen sanotaan jatkuvan ja kiihtyvän entisestään. Ihminen on kehittynyt satojen tuhansien vuosien aikana siksi, mikä se nyt on. Evoluutio ei ole kiireisen miehen hommaa.
Ihminen on ainoa laji maapallolla, joka on kehittynyt luomaan suuria oman lajinsa hyvinvoinnista huolehtivia yhteisöjä. Kehitys on tapahtunut vähitellen. Ensin yhteisen suojelun piiriin kuului vain oma perhe eli tilanne oli sama kuin monilla eläimillä. Vähitellen yhteisö laajeni sukuun, heimoon ja vihdoin – varsin myöhään – kansaan. Tämän jälkeen päästiin rakentamaan valtioita omine rajoineen ja lakeineen, jotka sekä suojelivat että velvoittivat kansalaisia.
Me tämän ajan ihmiset ymmärrämme varsin hyvin, miksi tarvitsemme valtiota. Tuntuisi aika oudolta, jos Suomessakin kaupunkien rajoilla olisi omat tullit ja maan eri osissa eri kellonajat. Kuitenkin näin oli vielä runsas 150 vuotta sitten. Tekniikan kehittyminen on tehnyt maapallostamme paljon entistä pienemmän. Voimme kommunikoida hyvin nopeasti maapallon toisella puolella elävien ihmisten kanssa. Vajaassa päivässä pääsemme mantereelta toiselle. Jossakin maankolkassa valmistettuja tuotteita voidaan nopeasti ja vaivatta myydä kaikkialla, missä ihmisiä on. Kehityksen myötä on tullut myös yhteisiä ongelmia, kuten ilmastonmuutos ja saasteet.
Kun mietimme, miten ihmiskunta on tähän mennessä kehittynyt ja rakentanut vähitellen valtiollisia yhteisöjä ja kun katsomme, kuinka kehittyneessä teknisessä ympäristössä nyt elämme, eikö tuntuisi aika luonnolliselta, että ihmiskunnan integraatiota vietäisiin edelleen eteenpäin. Tekninen kehitys antaisi siihen kaikki mahdollisuudet ja jopa kehottaisi toimimaan niin , mutta ihminen ei ole valmis. Kehitys on pysähtynyt siihen, kun olemme saaneet omat valtiomme.
Maailmassamme vallitsee hyvin pitkälle periaate, jonka mukaan itsenäisen valtion sisäisiin asioihin ei puututa. Tämä oikeuttaa Pohjois-Korean kaltaiset valtiot terrorisoimaan omaa kansaansa mitä julmimmalla tavalla. Myöskään Syyrian sisäisiin asioihin ei saisi puuttua. Neljä vuotta sitten alkaneessa sodassa on kuollut satoja tuhansia ihmisiä ja miljoonat ovat paenneet. Osa näistä pakolaisista tulee Suomeen saakka. Voidaan kysyä, eikö presidentti Assad aloittaessaan sodan ja väkivallan kierteen puuttunut monien niiden maiden sisäisiin asioihin, jotka nyt joutuvat huolehtimaan henkensä uhalla pakenevista syyrialaisista.
Niin kauan kun me emme hyväksy sitä, että maapallo on yhteinen, niin kauan, kun rajaamme vastuumme – ja myös oikeutemme – vain kansallisvaltioiden rajojen sisäpuolelle, joudumme lopulta kuitenkin vastaamaan meistä kaukanakin tapahtuvista tragedioista. Niin kauan kun maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka eivät näe mitään toivoa tulevasta elämästään, näitä tragedioita syntyy.
Meidän esivanhempamme ovat tehneet kovan työn kasvaessaan ihmisinä siihen tilaan, että nykyinen länsimainen järjestelmä on voitu luoda. Olisiko pohdittava, miten me voimme jatkaa tätä kasvua.