Aikaisemmassa kirjoituksessani venäläisten aikakäsityksestä pyrin esittelemään venäläisten joustavaa suhtautumista aikaan. Verrattuna suomalaiseen aikakäsitykseen, jossa aikaa mitataan koko ajan ja kaikki aikaan liittyvät sitoumukset ovat ehdottoman sitovia, on venäläinen käsitys ajasta todellakin joustava.
Joustavaa aikakäsitystä voin yrittää selvittää kahdella hiljattain sattuneella esimerkillä. Molemmista suomalainen voi saada sellaisen käsityksen, että venäläinen vastapuoli pitäisi häntä pilkkanaan, vaikka näin ei todellakaan ole.
Ohjelma joka ei koskaan toteudu
Suomalainen delegaatio oli kutsuttu Pietariin neuvottelu- ja tutustumismatkalle. Delegaation johtaja ei tuntenut Pietaria, ja hän oli hyväksynyt venäläisten esittämän ohjelman sellaisenaan.
Delegaatiomme liikkui täysikokoisella linja-autolla. Päitäkin laskin hyvän kolmattakymmenettä osallistujajoukosta. Kohtuullinen häntä siis. Vertasin hännän ja täysikokoisen linja-auton aiheuttamaa vastusta Pietarin liikenteeseen ja venäläisten laatiman ohjelman vaatimiin siirtymiin.
Olisin ehkä itse ehtinyt käymään jokaisessa paikassa, juomaan kupin teetä ja huikkaamaan terveiset ovelta. Mutta kieli teenjuonnissa olisi palanut. Ja olisin ehtinyt jokaiseen kohteeseen vain, jos minulla olisi ollut suihkumoottorillinen selkäreppu. Täysikokoisella linja-autolla ja hyvänkokoisella hännällä – ei toivoakaan.
Päivittelin ohjelmaa venäläisille isännille, mutta heidän asenteensa oli tyypillisen venäläinen.
- Niin, katsokaas, on aivan sama millainen ohjelma tehdään, ei ohjelma koskaan toteudukaan sellaisenaan.
Aivan: ohjelma on sidottu aikaan, joka elää ja muuttuu koko ajan. Vähän kuin suomalaiselle antaisi rannekellon, joka kävisi milloin eteen, milloin taaksepäin. Päivyrikin saattaisi heitellä aamu- ja iltapäivästä eri päivämääriä. Ohjelmaa on turha yrittää sitoa sellaiseen aikaan – ei se toteudu kuitenkaan.
-Mutta minä esittelin ohjelman suomalaisen delegaation johtajalle, ja hänen mielestään se oli erinomainen.
Niinpä. Aivan kuin panisi sokean kriitikon arvostelemaan pantomiimiesitystä. Vastuu on silloin toisella.
Eivät venäläiset lotkauttaneet korvaansakaan perustelluille huomautuksilleni ohjelman mahdottomuudesta. Matelimme ruuhkissa, häntä jäi milloin mihinkin: tupakalle, valokuvaamaan, muuten vaan seisoskelemaan. Kello kävi. Pian oli ilmeistä, että ennen päivällistä jäisi ainakin yksi tapaamispaikka väliin ja toisessakin vierailu kutistuisi lyhyeksi piipahdukseksi.
Vasta silloin venäläiset isäntämme ryhtyivät toimeen. Ensin soitettiin haaveeksi jäävään tapaamispaikkaan, pyydeltiin vuolaasti anteeksi ja vedottiin liikenneruuhkiin. Sitten ryhdyttiin miettimään lähempänä sijaitsevan, vielä mahdollisuuksien rajoissa olevan tapaamispaikan ja päivällisen sijoittamista koko ajan elävään ajan vuohon.
Suomalaiset ihmettelivät. Ruuhka upposi hyvin selityksenä.
Näin on käynyt aikaisemminkin. Suomalainen, jo vuosia Venäjälle ajanut linja-autoilija päivitteli mainiosti: kyllä hän näkee ohjelmasta heti, mistä kohtaa se ei toimi. Mutta ei hän voi mitenkään ymmärtää, miksi venäläiset tekevät sellaisia ohjelmia, jotka eivät kuitenkaan toteudu.
Avain ymmärrykseen on venäläisen aikakäsityksen ymmärtäminen. Aika ei ole lineaarisesti etenevä ja mitattava suure.
Minuuttiaikataulua kaaokseen
Eivät venäläiset aivan ajantajuttomia ole. Kaoottista aikaa yritetään Venäjällä hallita usein minuuttiaikataululla – kun kokonaisuutta ei voi hallita, voi yrittää hallita omaa pientä nurkkaustaan.
Vai mitä pitäisi ajatella venäläisen kysyessä: Kuinka monen minuutin päästä olet täällä? Ehkä vartin, ehkä puolen tunnin päästä, sanoisi suomalainen ja miettisi montako minuuttia metron rullaportaaseen kuluu, kuinka usein metrojunia liikkuu, paljonko asemaväli on, kuinka paljon aikaa maanpinnalle nousemiseen kuluu. Jotain vartista puoleen tuntiin. Venäläinen taas ilmoittaa kursailematta tarkan minuuttimäärän: sanotaan seitsemän minuutin päästä olen siellä. Entä jos tarkka arvio heittää useilla minuuteilla tai vaikka puolella tunnilla? No, sellaista sattuu.
Tällaisesta mikroaikatauluun takertumisesta käy hyväksi esimerkiksi venäläisen koulutusasiakkaani tapa käsitellä koulutuksen ohjelmaa suunnitteluvaiheesssa. Teen hänelle ehdotuksen koulutuksen sisällöstä ja alustavan arvion ajankäytöstä.
Ajankäytön arvio, kuten kaikki powerpointtien sisäluvun orjuudesta vapautuneet kouluttajat tietävät, on aina hyvin alustava. Hyvin alustava. Kun koulutettavan ryhmä saa hyvin mukaan, lähtee keskustelu rönsyilemään, tulee kysymyksiä, niitä pohditaan, syntyy keskustelua. Ehkä jopa synteesi. Koulutuksen ajastuspaperia voi siinä vaiheessa käyttää kahvikupinalusena.
Venäläinen tilaaja taas haluaa tarkastella aikaa: kuinka monta minuuttia kuluu ryhmän esittäytymiseen? Eikö siitä voisi vähentää kun kaikki ovat jo tuttuj. Entä tämä osio, montako minuuttia sitä voisi pidentää? Suostun muutoksiin, annan hänen hyväksyä tarkan aikataulun.
Sekin on ohjelma, joka ei koskaan toteudu sellaisenaan.