”Sinä tykkäsit siitä. Tiedätkö, mistä tiedän? Sinä itkit”.
Hoitajan empatiaa huokuvat sanat soivat mielessä pitkään.
Olimme saaneet kutsun toisenlaiseen suvijuhlaan. Juhlaan, jossa ei juhlittu koulunsa päättäviä untuvikkoja, ei seppelepäistä nuorta morsianta. Tässä juhlassa ei suunniteltu tulevaisuutta, nykyisyydessäkin vain kauan sitten mennyt on enää läsnä. Olimme juhlassa, jossa juhlimisen aiheiden olisi luullut olevan vähissä.
Korian Puustellin tehostetun palveluasumisen osastolla kuitenkin juhlittiin. Ja niin moni sydän oli pakahtua. Kesäpäivän kuumuudesta – ja muistoista.
Suvivirrellä aloitettiin. Se muistutti meitä sopivasti taas kerran auringon lämmöstä, kesän kauneudesta, tämän hetken tärkeydestä.
Musiikin siivittämänä edettiin tunnelmasta toiseen, kunnes tuttu tarina pihlajasta avasi portin menneeseen.
Ja kuin taikaiskusta muistot puhkesivat kukkaan, jälleen kauneimpaan. Alzheimer ja Parkinson rakentakoot tiellemme vaikka minkälaisia esteitä, musiikki läpäisee ne kaikki. Muisti voi pettää, kipu turruttaa, mutta tunne ei jätä koskaan.
”Kauas tuonne jääneen nyt tiedän pihlajan…”
Kauas on kulkenut anopinkin tie kotoa Karjalasta. Elämän varrella on joutunut lähtemään niin monta kertaa, että laskemaan ei ole ehtinyt. Moni lähtö on ollut vapaaehtoinen, suunniteltukin, mutta aina ei lähtijän mielipidettä kysytty. Lapsuuden kodista Jääskestä lähdettiin kahteen kertaan, kun ensimmäisen kerran jälkeen piti käydä tarkastamassa, että tosissaanko ne olivat. Olivat ne. Toisella kerralla asetuttiin Heinolaan, järven rannalle. Nuoruusvuosien koittaessa oltiin jo kuivemmalla maalla, Elimäellä, rakastumassa ja rakentamassa taloa peltojen viereen, tekemässä lapset ja hoitamassa karjaa.
Sitten lähti lasten isä. Hautaan. Ahkeruutensa uuvuttamana, 46-vuotiaana.
Yksinäistä taivalta jatkui muutaman vuoden, kunnes samalle polulle löysi tiensä uusi kumppani, matkaan moneen kertaan laitettu hänkin. Maatila vaihtui pieneksi yhteiseksi punaiseksi mökiksi Korialla. Lapset alkoivat tehdä lapsiansa, omat eläkepäivät kuluivat mukavasti naapuriin muuttanutta vävypoikaa neuvoessa.
Sitten lähti elämänkumppanilta muisti, kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen. Yhteiselle matkalle saatiin lisämetrejä vaihtamalla omakotikodin kaunis kukkapiha kerrostalon kukkaparvekkeeksi. Raivattiin aikaa toisesta huolehtimiseen.
– Kunnes pirullinen herra Parkinson alkoi etsiskellä kotia itselleen. Ja löysi – omaishoitajan omasta päästä.
Oma sairastuminen söi toisesta huolta kantaneen voimat. Tarvittiin apua, ja löydettiin tie Puustelliin. Sieltä löytyi liikkuvalle elämänkumppanille lämmin ja turvallinen koti sen jälkeen, kun hän ei enää itse löytänyt tietä omaan kotiinsa. Polku Puustelliin alkoi käydä tutuksi myös yhteiseen kotiin yksin jääneelle.
”… Kauas kulki tieni, jäi hän, jota rakastan. Syksyn punaiset marjat, kuin kyynel pihlajan on. Itkin pihlajan lailla, on sydän onneton”.
Ihminen ei ole ihminen ilman toista ihmistä. Hiljentyneen kodin seinät alkoivat kaatua yksinäisen päälle, lasten ja lastenlasten vierailut eivät riittäneet täyttämään tyhjiötä. Itku tuli liian usein kylään, suru turhan tutuksi vieraaksi. Oli seuraavan lähdön aika.
Puolitoista vuotta juostiin etenevää sairautta karkuun tyttären kodissa. Välissä käytiin saattelemassa elämänkumppani Puustellista lopulliseen kotiinsa Utin Lepolaan. Päivät kuluivat vävyn kanssa siivousmääristä kinastellessa. Ne matot kun nyt vaan on kerran viikossa vietävä ulos tuulettumaan. Tai oikeastaan kaksi kertaa viikossa. Ei vaan joka päivä… ja lopulta tämän tästä ja tuon tuosta.
Salakavalasti matkalle mukaan ujuttautunut Alzheimer osoittautui vävyä vahvemmaksi.
Taas etsittiin uutta kotia, kierrettiin palvelutaloja. Aluksi läheltä tytärtä. Huonolla menestyksellä. Ensimmäisestä käännyttiin jo portilta. ”Ei ikinä”. Lopulta koputettiin tutulle ovelle. Lämpimät halaukset Puustellin jo ystäviksi käyneiden hoitajien kanssa ja se oli siinä. Eikä ole tarvinnut katua.
”Silloin seppelepäinen, taas nuori morsian on, loistaa pihlajan huntu tuo, alla auringon”.
Neljä vuotta on kulunut tässä uusimmassa kodissa, aluksi vapaammin omissa oloissa, viime ajat jo tehostetummin palveltuna. Vauhtia on välillä kuin hupakkona tyttönä, ja kohta ollaan vaivaisena vanhuksena aivan pysähdyksissä. Muistiin ei mahdu uutta, mutta monet muistot ovat vielä tallella. Tänään juhlitaan, kynnet lakattuna, punaa poskissa, kuin morsian omaisten ja tuttujen ympäröimänä, kuumassa kesäpäivässä. Paikassa, jossa ymmärretään taudinkuva.
Illan viimeinen valssi, Suvivalssi, helähtää soimaan aivan kuten ennen, varttia vaille kaksi – tällä kertaa kuitenkin päivällä. Ajat ovat muuttuneet.
Jalka alkaa käydä, sisäinen poljento on ottamassa lonkkavaivaisesta ihmisestä vallan. Tanssikaveriksi kelpaisi tanssimista koko elämänsä vältellyt vävykin, kuka vaan, vaikka nykyisistä matkatovereista kaikkein tutuin, rollaattori. Turvallisuussyistä ”Harley Parkinsoniin” oli vedetty jarrut päälle, joten parketille asti ei edetty kuin muistoissa. Edettiin hetkiin, jotka ovat muistamisen, jotkut jopa juhlimisen arvoisia.
Musiikki kaivaa tunteet pintaan, tunteet antavat toivottomalle toivoa.
”Kenties kerran soittaa, taas tuuli lauhemmin. Kaupunkien pauhu, jää taakse viimeinkin. Missä pihlaja kukkii, taas armaani nähdä mä saan. Luonto puhkeaa kukkaansa, jälleen kauneimpaan”.
Tartutaan hetkeen. Tartutaan käteen. Ymmärretään, itketään ja tykätään.