Olen tavannut monenlaisia Venäjälle kiikaroivia yhtiöitä. Osa toimii jo Venäjän raa’oilla ja protektionistisilla markkinoilla, osa vasta tähyilee sinne ja osa on jo aloittanut Venäjälle menon.
Osa yrityksistä on menestynyt, osa on tullut verissä päin takaisin ja monelle käykin vielä niin. Onpa monella Venäjälle vasta tähyilevällä suomalaisella yrityksellä mahdollisuus olla ottamatta turpiinsa, jopa menestyäkin.
Yritysten menestystekijöitä on vaikea määritellä – ne kun ovat toimialoista, henkilöistä, markkinoiden tilanteesta ja usein tähtien asennoistakin riippuvaisia. Mutta yksi vedenjakaja on helppo tunnistaa: kitupiikit ja sitoutujat.
Sitoutujat ovat niitä yrityksiä, joiden avainhenkilöt ymmärtävät Venäjän valloituksen vaikeuden. Sitoutujat vain ymmärtävät, että oikean jakelutien löytäminen, myynnin käynnistäminen ja markkinoiden, kulttuurin ja toimintatavan esteiden ylittäminen vaativat aikaa, rahaa ja tekemistä: sitoutumista Venäjälle menoon. Ja siihen he ovat valmiita, vaikka se tulisi alussa kalliiksikin.
Kitupiikit ovat yrityksiä, jotka haluavat saada kauppaa Venäjältä. Mielellään nopeasti, mutta myös ilmaiseksi. Kitupiikit ovat saattaneet ymmärtää Venäjän kaupan riskit, mutta he eivät ole ymmärtäneet sitä, että puolihuolimattomasti sohaisemalla ei Venäjän markkinoille pääse.
Kitupiikin tunnistaa siitä, että hän on innostunut kuulemaan lisää Venäjän markkinoista ja haluaisi erilaisia palveluita. Mutta kitupiikki ei halua sitoutua: kitupiikki haluaa, että hänet myytäisiin Venäjälle sähköpostilla; nopeasti ja edullisesti spämmäten.
Miten yrityksesi on lähdössä Venäjää valloittamaan? Sitoutuneesti ja suunnitelmallisesti, vai kitupiikinomaisesti ja roiskaisten?