Aikanaan koulussa opetettiin, että kaksijalkainen Suomi elää viennistä. Toinen jalka oli silloin rautainen ja toinen puinen. Rautajalka on sittemmin päässyt ruostumaan ja puinen lahonnut, kun tehtaita on suljettu historian roskatynnyriin.
Mutta ei parane toivoa heittää! Historian roskatynnyreistä on harvemmin noustu jaloilleen.
Yrityksemme tarvitsevat vientiä. Kahden jalan sijasta Suomesta on tullut tuhatjalkainen, joka kiiruhtaa hitaasti ulkomaalaisille markkinoille. Helppoa kaupankäynti ei ole ollut ennenkään, mutta ”nyt se tuntuu aivan mahdottomalta”, kuten vanhempi konsultti sanoi.
Joku se tekee aina kauppaa, vaikka vankileirilläkin.
Olen viime kuukausien aikana lanannut Luoteis-Venäjää, lähinnä Pietarin katuja ja etsinyt vientimahdollisuuksia asiakkailleni. Kiitettävästi niitä onkin löytynyt, mutta onpa samalla sattunut hihaan jaettavaa muillekin.
”Onko teillä Suomessa firmaa, josta saisi tällaista ja tällaista?” Välillä on pikkutakin hiha meinannut irrota, kun kyselijät ja hihasta nykijät ovat muodostaneet jonon.
Ja ei muuta kuin selvittämään. Yrityksiä Suomessa onneksi riittää, mutta kaikkia yrittäjiä ei voi kauppamiehiksi sanoa. Soittopyyntöihin ei vaivauduta vastaamaan, sähköpostit hukkuvat informaatioähkyn mereen ja sihteerit levittelevät käsiään. Kiire täytyy toimitusjohtajilla olla kova, kun ostajat tuotaisiin valmiiksi eteiseen käteltäviksi, mutta ei ehditä edes tapaamisaikoja sopimaan.
Vientihaluttomuuden syitä on vaikea spekuloida. Ymmärtäisin kyllä, jos olisimme venäläisten kanssa myymässä jotain, mutta että ostajaehdokkaille ei vaivauduta vastaamaan. Ja pietarilaiset ihmettelevät, että mikä niillä suomalaisilla oikein on, kun ei raha kiinnosta.
”Voi sentään, onhan meillä nuita myydä vaikka Pietarista Kamtshatkaan.” Onneksi meillä on näitä kauppamiehiäkin, jotka ymmärtävät mitä sanoa ostajille porstuassa.