”Minä lähden nyt! Matkallani joudun purjehtimaan läpi hirmumyrskyjen, taistelemaan kammottavia merihirviöitä vastaan, kärsimään viikkokausia nälkää ja janoa, pitämään yllä toivoa jo kaiken toivonsa menettäneen miehistön keskuudessa…”
Harald Hirmuisen katse näytti porautuvan läpi katon, johonkin äärettömyyteen. Miekka sojotti kohti tulevia seikkailuja.
”Verenhimoiset hunnit käyvät sankoin joukoin kimppuumme tarkoituksenaan kiduttaa ja polttaa meidät elävinä, linnoituksista kaadetaan kiehuvaa tervaa päällemme ja myrkkykäärmeet vaanivat meitä öisin. Mutta minä lähden nyt”
Helga ei käännä edes päätään kudelmastaan: ”Muista viedä roskapussi mennessäsi.”
Kuinka moni meistä haluaisi tuossa tilanteessa olla uljaan viikinkipäällikkö Harald Hirmuisen tilalla. Lievästi sanottuna vaikuttaa siltä, kuin vaimo ei oikein arvostaisi hänen hengenvaarallista retkeään. Emme haluaisi olla Haraldin asemassa, mutta kuinka usein joudumme olemaan. Asia tuli jälleen kerran mieleen, kun asiakasyrityksen työntekijä lähetti sähköpostia ja kiitteli siitä, että oli voinut keskustella tärkeistä asioista.
Siis työntekijä lähettää ulkopuoliselle valmentajalle kiitoksen siitä, että kerrankin on voinut keskustella työhönsä liittyvistä asioista! Eikö pitäisi olla itsestään selvää, että työntekijät voivat työpaikoillaan keskustella työasioista? Eikö pitäisi olla itsestään selvää, että esimiehet haluaisivat kuulla alaisiltaan palautetta toiminnasta ja mahdollisia parannusehdotuksia? Näinhän saadaan kaikki yrityksessä oleva osaaminen mahdollisimman tehokkaaseen käyttöön. Eikö sen pitäisi olla kaikkien yrityksessä toimivien etujen mukaista? Ja ainakin yritysjohdon pitäisi olla tällaisesta kiinnostunut.
Varmaan pitäisi, mutta tosiasia on, että yksi suurimmista työyhteisöjen ongelmista on kommunikoinnin puute, mikä puolestaan aiheuttaa väärinkäsityksiä, virheitä, tehottomuutta ja välinpitämättömyyttä ja heikentää yhteishenkeä. Ajatelkaapa, miltä tuntuu työntekijästä, joka omassa työssään on havainnut parantamisen mahdollisuuksia, kertoo vilpittömin mielin niistä esimiehilleen ja huomaa, etteivät nämä edes kuuntele. Tai hän tekee aloitteen, jota ei koskaan käsitellä tai ainakaan siitä ei tule takaisin mitään tietoa.
Kun asiasta keskustellaan, jokainen on sitä mieltä, että näin ei pitäisi toimia. Silti juuri näin toimitaan erittäin monissa yrityksissä. Ei ehkä tahallaan, mutta huomaamatta. Yritysjohto tuntee usein joutuneensa erittäin kovaan paineeseen tulosodotusten edessä. Kun odotuksia pyritään toteuttamaan, huomio kiinnittyy liian paljon päälle kaatuviin, pikaisia ratkaisuja vaativiin asioihin. Kyllähän nekin on ratkaistava, mutta jos tällainen tilanne jatkuu pitkään, siihen sisältyy erittäin suuria vaaroja. Oleellinen ja todennäköinen vaara on se, että yritysjohto keskittyykin johtamaan vain asioita ja unohtaa ihmisten johtamisen kokonaan. Johto tekee ratkaisuja ja vie asioita edellä ja henkilöstö yrittää roikkua jotenkuten perässä. Mitä pitemmälle asiat kehittyvät tähän suuntaan, sitä suurempi kuilu repeää johdon ja henkilöstön väliin ja sitä enemmän johto joutuu keskittymään asioihin. Vaarallinen kierre on valmis.
Monessakaan yrityksessä ei pitäisi tänä päivänä olla varaa tällaiseen. Suomalaisten yritysten keino pärjätä maailmalla on osaaminen. Eikä pelkästään johtajien osaaminen, vaan yritysten kokonaisosaaminen. Surullisen suuri määrä osaamista ja kokemusta jää hyödyntämättä sen vuoksi, että yrityksissä ei kommunikoida riittävästi.
Kun siis seuraavan kerran pyydät jonkun viemään roskapussin ulos, mieti, voisiko hän osata jotakin muutakin. Voisihan hän vaikka tuoda postin tullessaan.