Päivän pikku-uutinen maksamisen muuttumisesta maksulliseksi herätti huomioni.
Raha on on vaihdon väline ja arvon mitta, opetettiin koulussa aikanaan. Arvo ilmoitetaan rahassa, ja rahan siirtyminen on merkki omistusoikeuden siirtymisestä, näin opetti opettaja. Yksinkertaista, kätevää ja joillekin jopa addiktoivaa – vai miten selittää kaupoissa huvikseen parveilevat ihmiset?
Olemme imeneet suomalaiseen yhteiskuntaan kuuluvan protestanttisen moraalin kuka mistäkin – äidinmaidosta tai mallastuopista, lieneekö tuolla niin merkitystä. “Tee työtä ja kuluta”, on ollut protestanttiskapitalistisen yhteiskunnan sisältö jo pitkään. Pankit, luottokorttiyhtiöt ja luottotietoyhtiöt ovat muodostaneet epäpyhän kolminaisuuden, jonka maalliset kulut ja kuprut ovat ympäröivä yhteiskunta ja sen jäsenet maksaneet. Ostotapahtuma on ollut epäpyhän kolminaisuuden jälleensyntymä, nyt myös sunnuntaisin.
Epäpyhän kolminaisuuden jälleensyntymässä käytetyn rahan prosessoinnin kulut on saatu hiljalleen valutetuksi rahan käyttäjien maksettavaksi. Oli aika, jolloin koulukirjoissa kerrottiin, että pankit elävät otto- ja antolainauksen välisellä korolla, mutta näinhän ei ole ollut pitkään aikaan. Pankeissa on jo jonkin aikaa saanut maksaa jopa lämpimästä kädestä, mutta itse maksamistapahtuma, jossa raha vaihdetaan tavaraan, on sentään säilynyt kuluttajalle likaisenpuhtoisena katharsiksen hetkenä. Toistaiseksi.
Rahan hankkimisesta kuluttajat ovat saaneet maksaa aina, mutta sen käyttäminen on ollut näennäisesti maksutonta. Nyt lakimuutoksella itse maksamistapahtumakin saadaan epäpyhän kolminaisuuden piiriin.
Onko tämä tapa hillitä kulutusta? Vai otetaanko tässä haparoivia ensiaskeleita kohti nykymuotoisen rahan elinkaaren viime vaiheita?