”Ja Jumala lupasi johdattaa heidät maahan, joka vuotaa maitoa ja mettä”…
Meidän ei toivottavasti tarvitse lähteä vaeltamaan täältä Pohjois-Kymenlaaksosta mihinkään. Paljon on kuitenkin sarkaa kynnettävä ja maata muokattava ennen kuin omaa asuinseutuamme voidaan alkaa yhteiseksi luvatuksi maaksemme kutsua.
Kuuden vikurin hevosen pitäminen samassa aitauksessa saatikka valjastaminen yhteisen auran eteen on osoittautumassa kivireen vetoakin raskaammaksi koitokseksi. Kaiken kukkuraksi hepomme ovat osoittautuneet aitoon politiikantekotyyliin ontoiksi troijanhevosiksi, jotka visusti viimeiseen saakka kätkevät sisäänsä omat salaiset aikeensa. Ja näillä pitäisi vielä kyntääkin!
Ja seitsemänhän niitä piti alun perin olla, mutta yksi oli rehellinen ja paljasti aikeensa heti kättelyssä ja luikki valjaat nähtyään saman tien aidan vehreämmälle puolelle.
Valtio tarjosi kauroja, mutta eivät ne näytä maistuvan ja nyt valjastaja – ilmeisen tuskastuneena vikurointiin – on alkanut vedellä raipalla lautasille: ”Teillä on neljäkymmentä päivää aikaa tutkailla teille luvattua perintömaata. Runsaasti aikaa, jotta voitte valita oikein. Väärän valinnan seurauksena on neljänkymmenen vuoden harhailu erämaassa”.
Kuuroille korville kaikuvat uhkaukset, kuten kaikuivat Egyptissäkin aikoinaan. Luvattu maa oli kyllä ihana ja kaunis ja siellä kasvoi runsaasti ravitsevia hedelmiä, mutta kun: ”Se maa, jota olemme kierrelleet ja vakoilleet, on maa, joka syö omat asukkaansa; ja kaikki kansa, jota me siellä näimme, oli kookasta väkeä. Näimmepä siellä jättiläisiäkin ja me olimme mielestämme kuin heinäsirkkoja; sellaisia me heistäkin olimme”.
Suuri on muutoksen pelon voima.
Valitun kansan kakku kesti sillä erää neljäkymmentä vuotta. Seuraava melkein kaksituhatta, mutta toivo paremmasta – se ei kuollut koskaan.
Me kiireiset nykyihmiset tuskin kestämme niin pitkää odotusta. Jotain mekin ilmeisesti pelkäämme, kun niin vastaan haraamme. Mikä yhteenpelaamisessa on niin vaikeaa? Eihän tässä kuntaliitosasiassa ole lopulta kyse muusta kuin uudelleenorganisoitumisesta.
”Kun ihmisellä on miksi, hän kyllä keksii miten”, sanoi logoterapian kehittäjä Viktor Frankl. Kaikki lähtee uskottavasta johtamisesta ja johtaminen on uskottavaa vasta, kun sen ansiosta yhteisö löytää riittävän hyvän syyn lähteä matkalle.
Se on uskottavaa vasta, kun jokainen johdettava löytää oman henkilökohtaisen syynsä olla mukana. Ja se syy löytyy, jos ihmistä aidosti kuunnellaan ja hän saa itse olla mukana päättämässä omasta tulevaisuudestaan.
Syyn täytyy olla niin hyvä, että se saa pinttyneimmänkin troijanhevosen ensin höristelemään korviaan, sitten levittelemään sieraimiaan ja lopulta kaapimaan kavioillaan maata innostuksen vallassa.
Vastaan harataan sen takia, että asiassa on edetty koko ajan takaperoisesti; keskustelu aloitettiin yhteisen syyn etsimisen sijasta suoraan toimenpiteistä. Liittyäkö vai eikö liittyä? Tuloksena ajoittain tragikoomiselta vaikuttavaa hukkakauran viljelyä, loputonta eipäs-juupas -periaateväittelyä. Ja tästä kun vielä runnotaan väkisin päätös, niin se on ainakin varmaa, että revanssihenkeä tulee riittämään vielä vuosiksi.
Vikuroinnille on muitakin syitä. ”Olen kyllä innokas oppimaan, mutta en erityisemmin pidä siitä, että minua opetetaan” sanoi puolestaan Sir Winston Churchill. En minäkään pidä opetetuksi tulemisesta enkä usko, että moni muukaan pitää – varsinkaan ihmiset, jotka omilla kotiseuduillaan ovat tottuneet olemaan mukana päättämässä asioista. Taisi Sir Winston osua asian ytimeen.
Palataanpa vielä Suureen Sanaan: ”Sinä joka olet saanut paimenen palvelutehtävän, tunnetko tuskaa niiden lampaiden puolesta, jotka eivät seuraa sinua? Jos et tunne, niin tee itse ensin parannus, jotta voit olla auttamassa muita eteenpäin tiellä”.
Siksi ei kannata tulla luoksemme opettamaan meitä valmiin vastauksen kanssa. Mutta jos aidosti tuota tuskaa kannat, niin auta meitä selvittämään itsellemme ja ehkäpä sitä kautta ymmärtämäänkin tätä kuntien yhteenliittämisasiaa: Mikä on alueemme kuntien todellinen tämänhetkinen taloudellinen kyky vastata palveluvaatimuksiin? Mitkä ovat kuntatalouden kehitysnäkymät laajemmin? Voidaanko seutukuntalaisillemme tarjota tulevaisuudessa kaikki peruspalvelut? Mitä palveluiden tarjoaminen edellyttää? Mitä säästöjä tai toimintojen tehostumista erilaiset liitokset tai liittoutumat oikeasti saavat aikaan?
Ja ennen kaikkea toivon, että yrität saada mahdollisimman tarkasti selville kaikkien kuntien ja niiden asukkaiden todellisen tahtotilan tässä asiassa. Sen jälkeen meidän on faktoihin perustuvan selvityksesi pohjalta mahdollisuus arvioida oma kantamme. Ja vasta sitten voimme alkaa perustellun keskustelun alueemme uudelleenorganisoitumisesta.
Päättäjiemmekin lopullista ratkaisua helpottaisi, jos heillä olisi useampia erilaisia, aitoja vaihtoehtoja, joista he itse voisivat valita parhaan. Sen oikean luvatun maan, jollaiseksi haluamme seutukuntamme muuttuvan.
Mooseksenkin paikka on vielä hakusessa. Hakijoista tuskin tulee olemaan puutetta, on tuo johtaminen jotenkin niin kiehtovaa. Valituiksi tulemattomienkaan ei tarvitse suuremmin pelätä tai olla huolissaan tulevaisuudestaan. Useammassa organisaatiouudistuksessa mukana olleena olen tehnyt havainnon, että ennen uudistusta hyvässä asemassa oleville näyttää aina löytyvän tilaa majatalossa.
Apulaisjohtajien määrää kun ei näytä missään pykälissä rajatun.
Kolumni julkaistu Kouvolan Sanomissa 1.9.2007