Syyskuun 12. vuonna 1962 John F. Kennedy puhui. Hän puhui “uhkarohkeimmasta, vaarallisimmasta ja suurimmasta seikkailusta, johon ihminen on koskaan ryhtynyt”. Nuori presidentti puhui matkasta kuuhun, matkasta avaruuteen, matkasta tulevaisuuteen.
Hän puhui tietoisesta valinnasta: “We choose to go to the Moon”
Miksi tuo puhe on niin kuuluisa. Ei pelkästään siksi, että se oli rakennettu mestarillisesti, siitä löytyvät kaikki vaikuttavan puhetaidon tärkeimmät elementit: kaikkia ihmisiä yhdistävä teema, taidokkaat kielikuvat, toistot, huumori, vertaukset, paikalla olleiden kuulijoiden kytkeminen osaksi tapahtumaa… Se on kuuluisa ennen kaikkea siksi, että se on sisällöltään ajaton, monikerroksinen ja siksi, että sen sanomalla on painoarvoa. Se kertoo ihmisen ikuisesta uteliaisuudesta ja tiedonnälästä, kaipuusta parempaan maailmaan.
Se luo uskoa tulevaisuuteen.
Se on yksi maailmanhistorian hienoimmista ja vaikuttavimmista visiopuheista. Se tehosi 60-luvulla ja se tehoaa vieläkin…
Käännös: Juha Vainio
Alkuperäisen puheen voit katsella ja kuunnella täältä
—
John F. Kennedy:
“Kohtaamme oppilaitoksessa, joka tunnetaan tiedostaan, kaupungissa, joka tunnetaan edistyksestään, osavaltiossa, joka tunnetaan tarmostaan. Kohtaamme tilanteessa, jossa noille kaikille kolmelle ominaisuudelle on käyttöä.
Sillä kohtaamme muutoksen ja haasteen hetkellä, toivon ja pelon vuosikymmenellä, tiedon ja tietämättömyyden aikakaudella. Mitä laajemaksi tietomme kasvaa, sitä laajempana tietämättömyytemme levittäytyy eteemme.
Vaikka suurin osa maailman koskaan tuntemista tiedemiehistä on yhä elossa ja työskentelee tänäkin päivänä ja vaikka kansakuntamme oma tiedemiesvaranto kaksinkertaistuu joka kahdestoista vuosi – yli kolme kertaa nopeammin kuin ihmisten määrä samana ajanjaksona, niin siitä huolimatta tuntemattoman, vastauksia vaille olevan ja keskeneräisen suunnaton määrä menee yhä reippaasti yli yhteisen ymmärryksemme.
Ei kukaan pysty täysin ymmärtämään, kuinka pitkälle ja kuinka nopeasti olemme edenneet, mutta ymmärtämistä helpottanee, jos tiivistämme koko ihmiskunnan 50 000 -vuotisen, tiedossamme olevan historian, puolen vuosisadan mittaiseksi. Näin ilmaistuna, ensimmäisestä 40 vuoden jaksosta tiedämme oikeastaan vain sen, että aivan viimeisinä vuosina ihmiset oppivat käyttämään eläinten nahkaa kehonsa suojana. Noin kymmenen vuotta sitten ihminen muutti ulos luolistaan ja ryhtyi rakentamaan toisenlaisia asuinsuojia itselleen. Vasta viisi vuotta sitten ihminen oppi kirjoittamaan ja kulkemaan kärryillä, joissa oli pyörät. Kristinusko alkoi vasta vajaat kaksi vuotta sitten. Lehtipaino keksittiin tänä vuonna. Ja alle kaksi kuukautta sitten – tässä ihmishistorian 50-vuotisessa elinkaaressa – höyrykone toi meille uuden energianlähteen.
Newton tutki painovoiman merkitystä. Viime kuussa ilmestyivät saatavillemme sähkövalo, puhelimet, autot ja lentokoneet. Vasta viime viikolla kehitimme penisilliinin, television ja atomivoiman ja aivan näillä hetkillä, mikäli Amerikan uusin avaruusalus onnistuu tavoittamaan Venuksen, olemme sananmukaisesti yltäneet tähtiin, tänään vielä ennen keskiyötä.
Vauhti on henkeäsalpaavaa eikä tällaisesta vauhdista voi olla tuloksena muuta kuin uusia sairauksia entisten hävitettyjen tilalle, uudenlaista välinpitämättömyyttä, uusia ongelmia, uusia vaaroja. Aivan varmasti avaruuden avautuvat visiot tulevat aiheuttamaan korkeita kustannuksia ja vaikeuksiakin, mutta hyvä on palkkiokin, joka on luvassa.
Ei ole yllättävää, että jotkut haluaisivat meidän jäävän tähän, missä nyt olemme, vähän pitemmäksikin aikaa, lepäämään, odottamaan. Mutta – tätä Houstonin kaupunkia, tätä Texasin osavaltiota ja tätä maata, Yhdysvaltoja, eivät rakentaneet ne, jotka odottelivat ja lepäilivät eivätkä ne, jotka halusivat katsella taakseen. Tämän maan valloittivat ihmiset, jotka liikkuivat eteenpäin – ja niin valloitetaan avaruuskin.
William Bradford, puhuessaan Plymouth Bayn siirtokunnan perustamisesta vuonna 1630, sanoi, että kaikkien suurten ja kunnioitettavien tekojen rinnalle ilmestyy aina suuria vaikeuksia – ne molemmat pitää kohdata ja niistä molemmista pitää suoriutua yhtä suurella rohkeudella.
Jos jotain voimme oppia tästä kehityshistoriastamme, niin sen, että ihminen, tietoa ja edistystä etsiessään, on päättäväinen eikä mikään saa häntä antamaan periksi. Avaruuden tutkiminen etenee, menemmepä me siihen mukaan tai emme. Se on yksi kaikkien aikojen suurista seikkailuista eikä yhdenkään valtion, ainakaan sellaisen, joka kuvittelee johtavansa muita, voi olettaa jättäytyvän taka-alalle tässä kilpailussa.
Ne, jotka tulivat tänne ennen meitä, pitivät huolen siitä, että tämä maa ratsasti teollisen vallankumouksen, nykyajan kekseliäisyyden ja ydinvoiman ensimmäisillä aallonharjoilla eikä tämä sukupolvemme aio huuhtoutua tulevan avaruusajan jälkiaaltoihin. Me aiomme olla osa avaruusaikaa, me aiomme johtaa sitä.
Maailman silmät katsovat nyt taivaalle, kuuta ja sen takana olevia planeettoja ja me olemme vannoneet, että avaruutta eivät tule hallitsemaan vihamieliset valloittajaliput vaan vapauden ja rauhan viirit. Olemme vannoneet, että taivas ei täyty massatuhoaseista, vaan tiedon ja ymmärryksen työkaluista.
Tämän kansan vannomat valat täyttyvät kuitenkin vain, jos me, tämä kansakunta, kuljemme ensimmäisenä – ja siksi me aiomme olla ensimmäisiä.
Suoraan sanoen, johtajuutemme tieteessä ja teollisuudessa, toiveemme rauhasta ja turvallisuudesta, velvollisuutemme itseämme ja toisia kohtaan, nämä kaikki velvoittavat meidät tähän ponnistukseen, ratkaisemaan nämä arvoitukset ja ratkaisemaan ne kaikkien ihmisten parhaaksi. Ne velvoittavat meidät tulemaan maailman johtavaksi avaruusvaltioksi.
Me lähdemme purjehtimaan tälle uudelle merelle, koska siellä on uutta tietoa saatavilla, uusia oikeuksia voitettavina ja koska meidän tulee ne voittaa ja käyttää kaikkien kansojen edistykseen. Avaruustieteellä, kuten ei ole ydintieteelläkään eikä millään muullakaan tieteellä, ei ole omaatuntoa. Riippuu ihmisestä, tuleeko siitä hyvän vai pahan voima. Ainoastaan silloin, jos Yhdysvallat itse pitää hallussaan edelläkävijyyttä, voimme olla ratkaisemassa, onko tämä uusi valtameri rauhan meri, vai uuden, kauhistuttavan sodan näyttämö. En sano, että meidän pitäisi lähteä tai että tulemme lähtemään suojaamattomina sen enempää avaruuden vihamielistä väärinkäyttöä kuin maan ja meren vihamielistä käyttöäkään vastaan. Mutta sen sanon, että avaruutta pystyy tutkimaan ja hallitsemaan ruokkimatta vihan tulta, toistamatta virheitä, jotka ihminen on tehnyt laajentaessaan määräysvaltaansa ympäri tätä omaa palloamme.
Avaruudessa ei ole selkkauksia, ennakkoluuloja, eikä kansallisia konflikteja – vielä. Sen vaarat ovat kuitenkin tylyjä meitä kaikkia kohtaan. Avaruuden valloittaminen ansaitsee parasta, mitä ihmiskunta pystyy tarjoamaan ja mahdollisuus sen käyttämiseen rauhanomaiseen yhteistyöhön ei kenties enää koskaan toistu. Mutta miksi, sanovat jotkut, miksi kuu? Miksi valita se päämääräksemme. Yhtä hyvin he voisivat kysyä, miksi joku haluaa kiivetä korkeimmalle vuorelle? Miksi 35 vuotta sitten joku halusi lentää Atlantin yli? Miksi Ricen yliopisto haluaa pelata Texasia vastaan?
Me haluamme mennä kuuhun. Me haluamme mennä kuuhun tällä vuosikymmenellä, me haluamme tehdä noita muitakin asioita. Ei sen takia, että ne ovat helppoja, vaan sen takia, että ne ovat vaikeita. Siksi, että tuo tavoite palvelee tarkoitusperiämme organisoida ja mitata sitä, mihin energiamme ja taitomme riittävät ja siksi, että tuo haaste on juuri sellainen, jonka haluamme ottaa vastaan, sellainen, jota emme halua torjua ja sellainen, jonka aiomme voittaa – aivan samoin kuin muutkin haasteet.
Juuri näiden syiden vuoksi pidän viimevuotista päätöstä vaihtaa avaruusponnisteluissamme suuremmalle vaihteelle, yhtenä presidenttikauteni tärkeimmistä päätöksistä.
Kahdenkymmenenneljän viime tunnin aikana olemme nähneet laitteiston, jota parhaillaan kehitetään mahdollistamaan suurin ja monimutkaisin tutkimusmatka ihmiskunnan historiassa. Olemme tunteneet maan tärähtelyn ja ilman murtuvan testatessamme Saturnus C-1 kantorakettia, joka on monta kertaa tehokkaampi kuin John Glennin avaruuteen vienyt Atlas ja joka tuottaa voiman, joka vastaa 10 000 auton tehoa kaasu pohjaan painettuna. Olemme nähneet paikan, jossa viisi F-1 rakettimoottoria, joista jokainen on yhtä voimakas kuin Saturnuksen kaikki kahdeksan moottoria yhteensä, tullaan yhdistämään edistykselliseksi Saturnus-ohjukseksi, Cape Canaveraliin rakennettavassa rakennuksessa, joka on yhtä korkea kuin 48 kerroksinen talo, yhtä leveä kuin kaupungin kortteli ja kaksi kertaa tämän kentän pituinen.
Yhdeksäntoista viime kuukauden aikana ainakin 45 satelliittia on kiertänyt maapallon. Niistä 40 on ”valmistettu Amerikan Yhdysvalloissa” ja ne ovat olleet paljon pitemmälle kehitettyjä ja ne ovat välittäneet paljon enemmän tietoa maailman ihmisille kuin Neuvostoliiton vastaavat.
Mariner-avaruusalus, joka on parhaillaan matkalla Venukseen, on avaruustieteen historian monimutkaisin laite. Tuon laukauksen osumatarkkuus on verrattavissa ohjukseen, joka Cape Canaveralista laukaistuna osuisi tämän stadionin 40-jaardin viivojen väliin.
Maata kiertävät satelliitit auttavat merellä olevia laivojamme suunnistamaan turvallisemmin. Tiros -satelliitit ovat varoittaneet meitä ennennäkemättömän tarkasti hurrikaaneista ja myrskyistä ja jatkossa tulevat varoittamaan myös metsäpaloista ja jäävuorista.
Meillä on ollut epäonnistumisia, mutta niin on ollut toisillakin, vaikka eivät sitä myöntäisikään. Tai ehkä ne eivät ole niin julkisia.
Myönnämme sen, että miehitetyissä lennoissa olemme jäljessä ja tulemme olemaan jäljessä vielä jonkin aikaa. Mutta emme aio pysyä jäljessä, tällä vuosikymmenellä kuromme eron kiinni ja menemme edelle.
Tieteemme ja koulutuksemme kasvu rikastuu uudesta tiedosta, jonka saamme maailmankaikkeudesta ja ympäristöstämme, uusista oppimis-, kartoitus- ja havainnointitekniikoista, uusista teollisuuden, lääketieteen, kodin ja koulun tarpeisiin kehitetyistä työkaluista ja tietokoneista. Ricen kaltaiset tekniikan korkeakoulut tulevat niittämään satoa näistä saavutuksista.
Ja loppujen lopuksi, avaruusponnistelut itsessään, vaikka ovat vielä lapsenkengissään, ovat jo tähän mennessä luoneet suuren joukon uusia yrityksiä, kymmeniä tuhansia uusia työpaikkoja. Avaruus ja siihen liittyvä teollisuus synnyttävät uutta kysyntää sijoituksille ja osaavalle henkilöstölle. Ja tämä kaupunki ja tämä osavaltio ja tämä seutu tulevat saamaan suuren osan tästä kasvusta. Se, mikä aikoinaan oli lännen äärimmäisin vartioasema, tulee seisomaan etuvartiossa tieteen ja avaruuden uudella rajalla. Houstonista, teidän Houstonistanne, miehitettyine avaruuskeskuksineen tulee laajan tieteellisen ja teknillisen yhteisön keskuspaikka. Seuraavan viiden vuoden aikana Kansallisen ilmailu- ja avaruushallinnon odotetaan kaksinkertaistavan täällä toimivien tiedemiesten ja insinöörien määrän, mikä nostaa palkkaus- ja muut kulut 60 miljoonaan dollariin vuodessa. Sen odotetaan sijoittavan n. 200 miljoonaa dollaria tehdas- ja laboratoriotoiminteisiin ja kohdistavan tai kiinnittävän yli miljardi dollaria uusiin avaruushankkeisiin, jotka pistetään liikkeelle tästä keskuksesta tässä kaupungissa.
On varmaa, että kaikki tämä maksaa paljon. Tämän vuoden avaruusbudjetti on kolme kertaa suurempi kuin tammikuussa 1961 ja se on suurempi kuin avaruusbudjetti viimeisenä kahdeksana vuotena yhteensä. Tuo budjetti on tällä hetkellä 5,4 miljardia dollaria vuodessa – ällistyttävä summa, vaikka onkin hiukan vähemmän kuin rahamäärä, jonka pistämme tupakkaan ja sikareihin joka vuosi.
Avaruusmenot tulevat nousemaan vielä jonkin verran, 40 sentistä per henkilö per viikko, yli 50:een senttiin viikossa jokaista amerikkalaista miestä, naista ja lasta kohden, sillä olemme määritelleet tälle ohjelmalle korkean kansallisen prioriteetin – vaikka ymmärrän, että tämä on jossain määrin uskon ja vision aikaansaama teko, emmehän vielä tällä hetkellä tiedä, mitä hyötyä tästä tulee meille olemaan.
Mutta jos se – mitä olin sanomassa, maanmieheni, että tulemme lähettämään kuuta kohti, 240 000 mailin päähän Houstonin ohjausasemasta, jättiläismäisen raketin, joka on yli 300 jalkaa korkea, tämän jalkapallokentän mittainen, valmistettu uusista metalliseoksista, joita kaikkia ei ole vielä edes keksitty, raketin, joka kestää kuumuutta ja rasitusta monta kertaa enemmän kuin mitä koskaan ennen on koettu, raketin, jossa nämä kaikki ominaisuudet ovat liitettynä tarkkuuteen, joka on parempaa kuin hienoimmassa kellossa, raketin, joka kuljettaa kaikki työntövoimaan, ohjaamiseen, kontrolloimiseen, yhteydenpitoon, ruokaan ja elossapysymiseen tarvittavan laitteiston kohti ennenkokematonta tehtävää, tuntemattomalle taivaankappaleelle ja tuo sen turvallisesti takaisin maahan, saapuen ilmakehään yli 25 000 mailin tuntinopeudella, aiheuttaen kuumuuden, joka on noin puolet auringon lämpötilasta, siis melkein yhtä kuumaa kuin täällä on tänään… ja tekee kaiken tämän ja tekee sen oikein ja tekee sen ensimmäisenä, ennen kuin tämä vuosikymmen ehtii loppuun – jos se toteutuu, niin silloin meidän pitää olla ylpeitä itsestämme.
Ja minä olen se, joka tekee kaiken työn, joten malttakaapa vain pienen hetken verran…
Kaikesta huolimatta – olen sitä mieltä, että me tulemme tekemään sen ja olen sitä mieltä, että meidän on maksettava se, mikä on maksettava. En ole sitä mieltä, että rahaa pitäisi tuhlata, mutta sitä mieltä olen, että meidän pitäisi hoitaa tämä työ. Ja tämä hoidetaan vielä tällä vuosikymmenellä, 60-luvulla. Se on ehkä jo tehty silloin, kun jotkut teistä vielä käyvät koulua tässä oppilaitoksessa tai yliopistossa. Se tullaan tekemään joidenkin näiden, täällä korokkeella istuvien ihmisten toimikauden aikana. Mutta se tehdään, se tehdään vielä ennen tämän vuosikymmenen loppua.
Siitä olen mielissäni, että tällä yliopistolla on tärkeä rooli, kun ihminen käytetään kuussa osana Amerikan Yhdysvaltojen suurta kansallista ponnistusta.
Vuosia sitten suurelta englantilaiselta löytöretkeilijältä George Malloryltä, jonka kohtalona oli kuolla Mount Everestillä, kysyttiin, miksi hän halusi kiivetä tuolle vuorelle. Hän vastasi: ”Koska se on siellä”.
Aivan niin, avaruuskin on siellä ja me aiomme kiivetä sinne – ja kuu ja planeetat ovat siellä ja uudet toiveet tiedosta ja rauha ovat siellä. Ja siksi, nostaessamme purjeita, pyydämme Jumalalta siunausta uhkarohkeimpaan, vaarallisimpaan ja suurimpaan seikkailuun, johon ihminen on koskaan ryhtynyt.
Kiitos.”