Jaakko Ilkka ja tienvalinta

Viel’ elää Ilkan työt kenties
kauankin kansan suussa.
Hän eli niin kuin Suomen mies
ja kuoli – hirsipuussa.

Runoilijan arvelu Ilkan töiden elävyydestä pitää paikkansa. Vielä yli neljänsadan vuoden jälkeen ne elävät – ainakin tässä jutussa. Jaakko Pentinpoika Ilkka syntyi 1545 Ilmajoella.

Ol’ Ilkka talonpoika vaan,
siis suuri ei suvultansa.
Mutt’ jaloin poika Suomenmaan
hän oli aikanansa.

Talonpoika Ilkka oli, se on selvä. Sen sijaan monet muut asiat ovatkin vähän epäselvempiä. Eihän talonpoikaa toki voinut pitää kovin suurena suvultansa, mutta kaikki on suhteellista. Kun Ilkka rupesi isänsä jälkeen viljelemään kotitilaansa, siinä oli peltoa noin seitsemän hehtaaria. Kaksi kertaa enemmän kuin tiloilla yleensä. Laidunmaita oli huomattavasi enemmän ja niillä käyskenteli kolmisenkymmentä nautaa. Kun Ilkka viljelyn ohella kävi maakauppaa, hän vaurastui, osti lisää maata ja kohosi ns. ratsutilalliseksi. Hän osallistui Venäjää vastaan käytyyn sotaan ja palkkasi mukaansa kaksi huoviakin. Vastineeksi sotapalveluksesta hän sai verovapauden ja pääsi nauttimaan ns. linnaleirituloista.

Kaiken tämän perusteella Ilkka oli Nuijasodassa oikeastaan väärällä puolella. Talonpojathan nousivat vastustamaan juuri aateliston ja virkamiehistön etuoikeuksia, jotka he joutuivat maksamaan monenlaisina palveluksina ja veronluontoisina maksuina. Linnaleirit olivat konkreettinen ja lähin esimerkki etuoikeutetusta luokasta.

Jotkut historiantutkijat ovat hyvin voimakkaasti epäilleet Ilkan jaloutta. Hänet on nähty häikäilemättömänä oman edun tavoittelijana. Kuitenkaan esimerkiksi historioitsija Heikki Ylikangas ei pysty perustelemaan Ilkan toimintaa oman edun ajamisena. Hänen tulevaisuutensa olisi ollut paljon turvatumpi, jos hän olisi käyttäytynyt, kuten ratsutilalliset yleensä käyttäytyivät; ottanut ympärillä olevilta talonpojilta kaiken sen, minkä kohtuudella irti sai. Parhaassa tapauksessa hänet olisi palvelustensa ansiosta kohotettu jopa aatelissäätyyn. Nimittäin kykyjä Ilkalla oli. Toimihan hän mm. Ilmajoen nimismiehenä.

Se aik’ ol’ ajoista ankarin
ja itkun aika varmaan,
kun käsissä Klaus Flemingin
ol’ ohjat maamme armaan.

Kyll’ itki moni huokaillen,
ett’ oikeus on pilkka,
mutt’ itkiessä toisien,
niin itkenyt ei Ilkka.

Aika oli ankaraa, kun ahne etuoikeutettujen luokka kahmi itselleen lisäetuja ja maksajina olivat talonpojat. Vallalla oli selvä yhteiskunnallinen vääryys. Olisiko Jaakko Ilkka sittenkin ollut niin oikeudenmukainen ja, kuten Kaarlo Kramsu runossaan sanoo, jalo mies, että vastoin omiakin taloudellisia etuja ryhtyi puolustamaan sorrettuja.

Joka tapauksessa vuonna 1595 pohjalaiset nousivat kapinaan. He jättivät voiveron maksamatta kruunulle ja karkottivat esivaltaa edustaneet, vihatut huovit alueelta. Se johti yhteenottoon Klaus Flemingin johtaman armeijan kanssa. Ilkan miehet hävisivät, Ilkka vangittiin ja passitettiin Turunlinnan vankityrmään.

Vielä samana syksynä Ilkka kuitenkin pakeni vankilastaan. Hän on tiettävästi ainoa, joka tuosta tyrmästä on pakoon päässyt. On olemassa erilaisia käsityksiä siitä, miten hän pakeni. Yhden tiedon mukaan hän lahjoi vartijat, toinen tieto kertoo, että hän pakeni klosetin reiän kautta. Joka on reiän nähnyt, tietää, että ei siitä kovin raavas mies läpi mene. Mutta eihän vankiloissa yleensäkään ole ollut tapana asukkeja ylensyöttää.

Ken vaivojansa vaikertaa,
on vaivojensa vanki.
Ei oikeutta maassa saa,
ken itse sit’ ei hanki.

Siis vapauteen taistellen,
ken miehen mieltä kantaa.
Tie suorin kulkee onnehen
lähellä kuolon rantaa.

Ja vasamata nopsempaan,
jonk’ ilmaan viskas jousi,
nää sanat lensi halki maan
ja Suomen kansa nousi.

Siinä Kramsu on taas ottanut hieman taiteilijan vapauksia. Ei tuohon aikaan mitään Suomen kansaa ollut olemassakaan. Olipahan siellä täällä harvaanasutussa maassa pohjalaisia, savolaisia, hämäläisiä ja muita, jotka koettivat kituutella mitenkuten hengissä jään, lumen, hallan, susien ja virkamiesten keskellä. Vasta kolmesataa vuotta myöhemmin alkoi vähitellen muodostua sellainen käsite kuin suomalaisuus.

Mutta joka tapauksessa kansa nousi, kun Turusta palannut Ilkka asettui sen johtoon. Nousi Pohjanmaalla, Savossa ja Hämeessäkin. Melkein yhtenä miehenä sen vuoksi, että Ilkan joukot pakottivat kaikki hallitsemansa alueen nuijakuntoiset miehet mukaan. Tällainen joukko ei ollut mieleltään yhtenäinen ja niinpä Nokialla Klaus Fleming sai sen puhumalla hajaantumaan. Hajaantumisen jälkeen talonpojat olivat helppoa saalista Flemingin koulutetuille sotilaille.

Jaakko Ilkka itse pääsi pakenemaan Ilmajoelle, mutta siellä vouti Abraham Melkiorinpoika otti hänet kiinni ja mestasi. Häntä ei siis hirtetty, kuten runossa sanotaan. Varmaan hirtetyksi tuleminen on jotenkin kauniimpaa ja runoon paremmin sopivaa kuin pään katkaiseminen. Ilkan kannalta katsottuna lopputulos oli kuitenkin sama.

Hänt’ ajan hurjan myrskyihin
vei oikku onnetarten.
Hän sopi niihin kuitenkin,
kuin tehty niitä varten.

Ilkka ei voinut valita aikaa, jolloin syntyi ja eli, mutta hän saattoi valita tavan, jonka mukaan eli. Hän näki yhteiskunnallisen vääryyden ja hän halusi löytää tien asioiden korjaamiseksi. Hän ei valinnut tarjolla olevaa helpointa ja nopeimmin palkitsevaa tietä, vaan sen, joka kulki ”lähellä kuolon rantaa”. Niin lähellä, että se koitui hänen kohtalokseen.

Oliko Jaakko Ilkan ja muiden talonpoikien uhrautumisesta hyötyä? Ehkä. Ehkä se osoitti vallanpitäjille, että jossakin kulkee se raja, jonka jälkeen millaista tahansa kohtelua ei enää siedetä. Ehkäpä sen antoi monille jälkipolville esimerkin siitä, että ajan mittaan taistelu on parempi vaihtoehto kuin alistuminen.

Pitääkö sitten sankarille aina käydä huonosti? Ehkä niinkin. Mutta, mutta… Mikä oli se vaihtoehto?

Vaan varmaan Ilkan neuvo tää
viel’ elää kansan suussa:
Kauniimpi orjan elämää
on kuolo hirsipuussa.