”Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk´ ei aina esille loista.”
Näin uskoi Eino Leino runoillessaan Hymyilevää Apolloa. Varmaan ainakin siitä voidaan olla samaa mieltä, että ei aina esille loista. Mutta ehkä tuo toinenkin puoli…
Se on ainakin selvää, että jokaisella ihmisellä on jonkinlainen tarve toteuttaa itseään. Aina tämä tarve ei välttämättä johda yhteiseen hyvään. Viime vuosisadan alkupuolella vaikuttanut filosofi Simone Weil totesi, että instituutiot irtaantuvat heti syntyessään omista syistään ja alkavat vaikuttaa tavoilla, jotka ovat outoja niiden alkuperäisiin tehtäviin nähden. Jokainen meistä voi kertoa esimerkkejä tällaisista tapauksista.
Toistakymmentä vuotta sitten istuin erään TE-keskuksen (tai mitä ne silloin nimeltään olivat) johtajan huoneessa neuvottelemassa asiakkaanani olevan matkailuyritysverkoston saamasta markkinointiavustuksesta. Tukea oli myönnetty kahteen Itävaltaan suuntautuvaan markkinointimatkaan. Ensimmäinen matka onnistui kontaktien luomisessa kuitenkin niin hyvin, että asiakas ei ehtinyt kunnolla vastata yhteydenottoihin eikä lähettää pyydettyä materiaalia. Menin kysymään virkamieheltä, että eikö tuen loppusummaa voitaisi käyttää esiteaineiston tekemiseen, koska siitä oli puute eikä uusia kontakteja kannata enää hankkia, kun entisiäkään ei pystytä materiaalin puutteen vuoksi kunnolla hoitamaan.
Ei, ehdottomasti ei! Kun rahat oli kerran myönnetty itävallanmatkaan, niin siihen ne oli myös käytettävä, olipa siitä sitten hyötyä tai ei. Mielestäni asian teki kummalliseksi se, että tuenmyöntäjä istui siinä minua vastapäätä. Ei olisi tarvittu mitään kokouksia tai muita aikaavieviä toimenpiteitä. Halutessaan hän olisi siitä vain voinut sanoa, että tottakai raha kannattaa käyttää siihen, missä sitä eniten tarvitaan ja missä hyöty on suurin. Mutta hän ei halunnut! Ei, koska se olisi rikkonut pikkusieluisten virkamiesten omalla hiekkalaatikolleen laatimia sääntöjä. Ne toki ajavat kaiken muun edelle!
Tällaiseen menettelyyn syyllistyvät toki muutkin kuin virkamiehet. Jos työ sinänsä ei anna tekijälleen riittävää tyydytystä eikä hän löydä siitä mielekkyyttä, hän lähtee etsimään sitä jostakin muualta. Lähtee sen vuoksi, että haluaa olla tärkeä. Me haluamme nähdä vaikuttamisemme jäljen. Jokainen meistä haluaa. Asiat, joihin haluamme vaikuttaa, ovat hyvin erilaisia. Joku haluaa vaikuttaa valtion budjettiin, toiselle on tärkeää, että huoltoaseman korjaamolla 15 millin lenkkiavain riippuu naulassa näin päin eikä perkele toisin päin.
Kun yritysjohtajat vakuuttavat juhlallisesti, kuinka henkilöstö on yrityksen suurin voimavara, he eivät 99-prosenttisesti ymmärrä, mikä se voimavara todellisuudessa on. Jokaisessa ihmisessä on arvaamattoman suuri määrä voimaa, kunhan se saadaan esiin. Se voima on luovuus ja itsensä toteuttamisen tarve. Ihmisen mielenvoima on vähän samanlainen asia kuin tuulivoima. Tiedetään, että sitä on, mutta ei oikein tiedetä, miten se saataisiin tehokkaasti hyödynnettyä.
Ainoa mahdollisuus on antaa ihmisen itsensä tuoda voimansa näkyviin. Jotta voima tulisi yhteisen hyvän rakentamiseen eikä jarruttamiseen, se on ohjattava oikeaan uomaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmisille annetaan heidän työssään vastuuta ja samalla vapaus kantaa tämä vastuu. Tiedän useita esimerkkejä siitä, miten esimerkiksi suhteellisen yksinkertaisella tuotantolinjalla vastuun delegoiminen on johtanut aivan yllättäviin aloitteisiin ja tuotannon tehostumiseen. Usein nämä aloitteet tulevat aivan tavalliselta linjatyöntekijältä.
Ongelmanydin on siinä, miten työtä johdetaan. Kuinka paljon johtajat ja päälliköt uskaltavat antaa alaisilleen liekaa. Eino Leinoa mukaillen:
Paljon voimaa on mielessä jokaisen,
jos vain jossain sen näyttää saisi.