Elokuun 14. päivänä vuonna 79 jKr Vesuviuksen huippu räjähti taivaan tuuliin maan alta tulevan suunnattoman paineen voimasta. Seuraavina päivinä paksu laava- ja tuhkakerros peittivät lähitienoot mukaan lukien Pompejin kaupungin. Lähes parituhatta vuotta myöhemmin kaupungin kaivauksissa löydettiin laavan alta roomalaisen vartiomiehen jäännökset. Jäljistä pystyi havaitsemaan, että mies oli seissyt loppuun asti vartiopaikallaan.
Vastuuntuntoko se oli, joka miehen piti paikallaan varmasta tuhosta huolimatta? Niin on arveltu. Se ainakin on varmaa, että jotakin merkittävää ja suurta tuon vastuuntunnon täytyy olla, kun aivan tavallisesta, tuntemattomasta sotilaasta tehdään sen vertauskuva kaksituhatta vuotta kuolemansa jälkeen.
Onhan meillä toki esimerkkejä sankarillisesta vastuunkantamisesta lähempääkin, mutta onko tarpeeksi läheltä? Kelpaavatko esimerkeiksi vain sodissa tai muissa katastrofeissa tehdyt urotyöt? Onko vastuunkantaminen arjen harmaissa askareissa niin vaatimatonta, ettei siitä ole kerrottavaksi?
Tai ylipäätään! Onko meidän pullamössösukupolvessa enää ainesta siihen, että siitä voitaisiin puhua vastuunkantajana?
80-luvun lopulla elettiin kukkeinta juppiaikaa. Keski-ikäinen rouva huolehti sivutyönään toimistomme siivoamisesta. Kesät talvet hän ajoi polkupyörällään pari kertaa viikossa lähes kymmenen kilometrin päästä työpäivän jälkeen puunaamaan tilojamme. Joku oli joskus siivouskaappiin vilkaistessaan äkännyt sieltä hammasharjan. Sen olemassaoloa siivouskaapissa vähän ihmeteltiin, kunnes selvisi, että se oli siivoojan työväline. Sillä kun pystyi putsaamaan ahtaitakin paikkoja.
Yhtenä talvi-iltana pölynimuri oli mennyt kesken imuroinnin rikki. Mitä teki siivooja? Hyppäsi polkupyöränsä selkään ja haki kotoaan oman imurin, jotta sai tehtyä työnsä loppuun!
Tänä keväänä, Helsingin vappukahakoinnin jälkeen nuoret elämäntapaprotestoijat lanseerasivat tunnetuksi termin ”paskaduuni”. Ymmärtääkseni termillä tarkoitetaan lyhytaikaisia ja yleisesti vähemmän arvostettuja ja heikommin palkattuja töitä, kuten esimerkiksi siivousta. Sanan etuosa kertoo, miten sen käyttäjät itse arvostavat näitä töitä.
Siihen aikaan, kun minä olin lapsi ja nuori, kodeissa opetettiin tekemään työtä heti, kun vain johonkin työhön kykeni. Eiväthän ne työt aina niin loistokkaita olleet; porkkanamaan kitkemistä, tunkion tasaamista, ojan kaivamista, puiden pilkkomista. Ne olivat kuitenkin töitä, jotka jonkun piti tehdä ja ne tehtiin kunnolla. {quotes}Isävainajan neuvo oli: Kun joku katsoo työnjälkeä, ei hän kysy, kuinka kauan siinä meni, vaan, kuka sen teki.{/quotes}
Kuin huomaamatta työopin ohessa kasvoi vastuuntunto. Jos joku luotti siihen, että teit työsi huolellisesti, et yksinkertaisesti voinut pettää hänen luottamustaan. Ei siinä silloin ajateltu sitä, kuinka arvostettua työ yleisesti ottaen oli, vaan sitä, mitä se merkitsi teettäjälleen. Vielä vuosikymmenten jälkeenkin uskallan väittää, että tuo asenne teki työn huomattavasti mielenkiintoisemmaksi ja motivoivammaksi kuin se olisi ollut, jos sitä tehtäessä olisi pelkästään laskeskellut ansioitaan.
Nykyisissä töissä alalla kuin alalla työntekijältä vaaditaan yhä enemmän. Samalla hänen vastuunsa niin omasta työstä kuin sen vaikutuksesta koko verkoston työhön kasvaa. Mitä suuremmaksi se kasvaa, sitä enemmän häneltä edellytetään vastuuntuntoa. Sitä edellytetään myös ns. paskaduuneissa. Näiden töiden arvostus varmaan nousee, jos vaikka vain hetkenkin mietimme, mitä seuraa, jos ne jätetään tekemättä tai ne tehdään huonosti.
Vastuuntunto ei kulje työn, vaan tekijän mukana. Jos paskaduuni ei ole sen arvoista työtä, että sen voi tehdä vastuuntuntoisesti, ei mikään työ ole. Jos minä tarvitsisin Pompejin vartijan kaltaisen vastuunkantajan, jolle voi sälyttää tärkeän tehtävän, valitsisin sata kertaa mieluummin paskaduunia tekevän kouluja käymättömän siivoojarouvan kuin kaikesta kaiken tietävän, töitä luokittelevan maailmanparantajan.