Siinä se höyrysi aamu-usvaan höyryjään. Suo. Jussilla oli innovaatio. Hän halusi ottaa sen ylös.
Jussi ei paljoa puhunut kylillä tekemisistään tai menemisistään. Hänet tunnettiin sanansa vakaasti punnitsevana miehenä, joka ei turhaan hötkyillyt. Paljon oli Jussikin suota pohtinut, innovoinut tulevaisuutta. Innovaatioidensa tuloksena Jussi näkisi vielä suoperäisen voimallisen maan puskevan tulevaisuutta ja vihantaa viljaa.
Jussi innovoi.
Eräänä kauniina kevätpäivänä, vuosi sen jälkeen kun Jussi oli katsellut aamulla hönkivää suota, tuli opettaja vastaan. Opettaja oli tilannut lehden, jossa kerrottiin paljon uudesta kilpailukyvystä ja innovaatioista. Ei opettaja aivan ymmärtänyt, mitä ne innovaatiot olisivat, tai mikä vaikutus niillä oli kilpailukykyyn, mutta opettaja oli vakuuttunut uutuudesta. Innovaatiot pelastaisivat uinuvan kylän kotkotuksilta, joita aina välillä kaupungista kuului.
Opettaja innostui Jussin innovaatiosta – ettäkö suo otettaisiin ylös. Siinä olisi kylälle oma innovaatio, oikea kultakaivos. – Kyllä tämä innovaatio pitää saada kaupallistettua, innostui opettaja. Jussi esteli, kyllä hänen innovaationsa on niin pieni, ettei siitä kannattaisi meluta.
Mutta opettaja piti tahtonsa. Hän alkoi puuhata kylälle innovaatiofoorumia. Ensin hän ajatteli pitopaikaksi koulua, mutta pitäjän koululautakunta oli vastaan: ”Kaikkea sitä jonninjoutavaa, lapset pitäisi opettaa tekemään työtä ja kunnioittamaan isänmaata, että vielä innovoimaan.”
Opettaja hylkäsi taantumuksellisen koululaitoksen ja kääntyi kylän suurimman tilallisen, varsinaisen paroonin puoleen: ”Katsokaas, herra maanomistaja, nyt ovat olot sellaiset, että keisarillisella ukaasilla on määrätty, että joka kylään pitää saada innovaatiokeskus.” Rikas maanomistaja, tilallinen jo useammassa polvessa pähki ja puhki, kunnes myöntyi. Eihän keisarin määräysvaltaa voinut asettaa kyseenalaiseksi. Jos keisari oli määrännyt, että nyt innovoidaan, niin käsky oli tullut vähintään jumalan kansliapäälliköltä.
Eikä sitä sopinut vastustaa.
* * *
Niin kylälle nousi innovaatiokeskus. Hirret ajettiin talvella metsästä ja veistettiin keväästä. – Kyllä sitä nyt kelpaa herrasväen innovoida, kiroilivat työhön määrätyt torpparit. – Mitähän niistäkin innovaatioista tulee, elääkö niillä köyhälistö talven yli? Innovaatiokeskus nousi kylään sillä samalla ivansekaisella kaiken kyseenalaistavalla voimalla, millä koko maa on rakennettu.
Innovaatiokeskus vihittiin käyttöön pitämällä innovaatiofoorumi. Itseoikeutettuna foorumin puheenjohtajana hääri opettaja, kylän innovaatiotoiminnan keksijä. Kurkkuaan krohautellen hän avasi foorumin ja piti itse kirjoittamansa puheen. ”Arvoisat keisarin innovaatio-osaston jäsenet (vaikkei ketään paikalla näkynytkään), arvoisa innovaatioinspektori (kaupungista oli tullut tärkeä herra), hyvät kyläläiset. Minulla on suuri kunnia johdattaa kylämme uuteen innovaatiotalouteen…”
Opettaja puhui pitkään. Jussi kiemurteli kiusaantuneena takarivissä. Hänhän oli tavallaan ollut koko jutun alullepaneva voima. Ja opettajakin käytti hänen suoinnovaatiotaan esimerkkinä siitä, miten innovaatiot muuttavat kaiken. Jussia hävetti.
Paljon seminaarissa riitti puhetta. Kaupungista tullut tärkeä herrakin luki puheen, missä korostettiin innovaatioiden asemaa uudistuvassa yhteiskunnassa. Porstuaan kokoontuneet tilattomat pohtivat, millainen innovaatio tekisi heistä maanomistajia. Soperrellen he toistelivat opettajan ja herrojen innovaatiopuheita.
Illalla seminaari loppui runsaisiin taputuksiin. Nyt oli innovaatiokeskus vihitty. Opettajakin paistatteli tyytyväisenä kaupungin innovaatioherran paisteessa. – Paahtuuhan tuo siinä tyytyväisyyttään, piruilivat porstuasta keskuksen pystyttäjät.
* * *
Kevät tuli jälleen, lumi suli ja usva peitti suon. Jussi tarttui lapioon.
- Perkelettäkö sitä innovoimaan kun ei työ siitä valmiimmaksi muutu, ärähti Jussi ja kuohaisi ensimmäisen kimpaleen vetistä turvetta. Paljon Jussi innovoi suota ylös ottaessaan; kuinka ojat pitäisi vetää, kivet kammeta ja kaadot miettiä. Mutta niistä innovaatioista Jussi ei paljon kylällä puhunut.