Ensin sitä ei oikein edes tiedosta. Kuulee ennen kuin tajuaa, sitten tajuaa ja kuulee koko ajan voimakkaammin. Ulvontaa! Kuin suden ulvontaa. Yrittääkö ääni ottaa kontaktia, vai tiedottaako se omasta reviiristään? Onko siinä pelkoa, loukatuksi tulemista, epäuskoa…?
Mylläri Gunnar Huttunen oli erilainen. Hän innostui joskus ulvomaan. Esittipä eläimiäkin, karhua, hirveä, kurkea. Ja mikä pahinta, matki kyläläisiä. Ei sellaisesta hyvä seuraa. Hullujenhuoneeseenhan Huttunen passitettiin. Sieltä hän karkasi, kun pelkäsi tulevansa hulluksi. Mutta sillä aikaa hänen pankkitilinsä oli jäädytetty ja mylly takavarikoitu. Olihan hän niin erilainen. Hullu mikä hullu!
Jyväskylän kaupunginteatterin esitys Arto Paasilinnan Ulvovasta mylläristä tuo näennäisestä kepeydestään huolimatta lähes karmaisevalla tavalla esiin erilaisen ihmisen kohtalon. Kirja on toki tuttu jo lähes kolmen vuosikymmenen takaa, mutta nyt nähdyssä esityksessä teema avautuu paljon paremmin kuin aikoinaan kirjaa lukiessa. Varmaan siihen on osasyynä vuosien tuoma elämänkokemus.
Erilaisuutta on niin monenlaista. Joku on muita lihavampi, joku pitempi, joku harrastaa aivan omituisia asioita, puhuu kummasti ja joku… No se nyt vaan on sellainen. Tietenkin aivan oma lukunsa ovat ne, jotka ovat syntyneet jossakin muualla ja jo ihonväri kertoo, että eivät ole meikäläisiä. Ja onhan se talousosaston Kutvonenkin aivan omalaatuinen!
Erilaisuuden poliittisen historian synkimpiä aikoja elettiin silloin, kun julistettiin, että on vain ”Ein Volk, ein Reich, ein Fuhrer”, yksi kansa, yksi valtakunta, yksi johtaja. Erilaisuutta ei hyväksytty, se eliminointiin. Samoin tehtiin kommunismissa ja tehdään edelleen taantumuksellisimmissa muslimimaissa. Niin, ja meillä! Kouluissa, työpaikoilla, harrastusseuroissa, taloyhtiöissä, lähes kaikkialla, missä ihmisiä on ja joukossa joku jossakin suhteessa erilainen.
Ihminen on alitajuisesti turvallisuutta kaipaava konservatiivi. Se, minkä voi hallita ei pelota, mutta mitä tehdä sellaiselle, joka nauraa äänekkäästi, ei ota osaa keskusteluun eikä ymmärrä mitään lätkästä? Miten sellaisen kanssa voi elää samassa työpaikassa?
Tosiasia kuitenkin on, että me tarvitsemme yhä enemmän erilaisuutta. Mietitäänpä varsin, kuinka paljon erilaisia ihmisiä erilaisine osaamisineen työskentelee Nokiassa. Tuskinpa yritys olisi kasvanut nykyiseen menestykseensä pelkästään pirkanmaalaisten voimin, niin osaavaa väkeä kuin Pirkanmaalla onkin. Mitä pitemmälle globalisaatio kehittyy, sitä erilaisempien asioiden kanssa joudumme tekemisiin. Erilaisten asioiden, erilaisten ihmisten, erilaisten tapojen ja tottumusten kanssa.
Voimmehan me toimia niinkin, että suljemme erilaisuuden oman elämämme ulkopuolelle ja koetamme pärjätä siinä yhä ahtaammassa tilassa, joka asuttavaksemme jää. Mutta mitä me menetämme?
Hullujenhuoneesta karannut Huttunen saatiin kiinni. Konstaapeli Portimo, joka oli ainoa Huttusta ymmärtävä virkamies – siis erilainen hänkin, lähetettiin viemään potilasta uudelleen Oulun mielisairaalaan. Sinne eivät sen paremmin potilas kuin saattajakaan koskaan saapuneet eikä heitä enää nähty. Sen sijaan talven tullen kylän ympärille ilmestyi suden ja koiran jälkiä. Ja se talviöinen ulvonta! Ihmiset sanoivat, että jotenkin sen Huttusen ulvonta oli luonnollisempaa.
Ollaanpa hetki hiljaa. Eikö jostakin kuulukin ikään kuin ulvontaa? Etteivät siellä vain ulvoisi erilaisuuden torjunnassa menettämämme mahdollisuudet?