Paavo ja hallan kasvatit

kirjoittanut: Tapani Hautamäki pvm: maanantai, 26.2.2007

Saarijärven salomailla asui
tilallansa hallaisella Paavo,
perkas, hoiti ahkerasti maataan,
mutta Jumalalta kasvun toivoi.

Hallainen tila. Niin pitkälle emme ole vielä urbanisoituneet, eikä ilmastonmuutos ympäristöämme lämmittänyt, ettei valtaosa suomalaisista tietäisi, mikä on halla. Se on se isokorvainen ilkimys, joka istuu Hugo Simbergin maalaamana ruiskuhilaan päällä ja saa kylmät väreet katsojan selkäpiihin. Se on yksi kolmesta suomalaisen perivihollisesta. Ne kaksi muutahan ovat ryssä ja ruotsinkielinen virkamiehistö. Ainakin, jos on Pohjantähti-trilogian ruustinnaa Ellen Salpakaria uskominen.

Mahtoivatkohan ollenkaan aavistaa esi-isämme lähtiessään muinoin Etelä-Venäjältä vaeltamaan tänne Pohjolaan, millaiseen hallanpesään tulevat. Että olisiko kannattanut sittenkin asettua johonkin pikkuisen lämpimämpään paikkaan? Mutta ei, tänne piti päästä. Olihan täällä kyllä metsät täynnä riistaa ja vedet täynnä kaloja. Ja mistäpä he silloin osasivat ajatella, että ei se iäksi päiväksi riitä. Jotta ruokaa olisi kaikille, piti opetella viljelemään maata. Jostakin etelämpää tuotiin siementä, mutta sen sopeuttaminen kylmään Pohjolaan kesti kauan. Niin kauan, että minäkin hyvin muistan, kuinka vielä 1960-luvulla Pohjanmaalla halla vieraili jokseenkin joka toinen kesä tiluksilla. Milloin vei vähemmän, milloin enemmän, joskus niin tarkkaan kaikki, että viikate sai jäädä seinälle odottamaan seuraavaa suvea.

1960-luvulla ei kuitenkaan hallavuonnakaan tarvinnut nälkää nähdä. Toisin oli 1800-luvulla, jolloin J.L. Runeberg Saarijärven Paavonsa kirjoitti. Eikä se aina jäänyt pelkkään nälän näkemiseen. 1860-luvun nälkävuosina kymmenet tuhannet suomalaiset kuolivat joko suoraan nälkään tai nälän heikentäminä erilaisiin tauteihin.

Saarijärven Paavo on Vänrikki Stoolin tarinoiden ohella Runebergin tunnetuimpia teoksia. Pitkästi toistasataa vuotta Paavoa on käytetty esimerkkinä suomalaisesta miehestä. Miehestä, joka ei lannistu vastoinkäymisten edessä, vaan yrittää sisukkaasti kahta kovemmin. ”… kaksin verroin minä ojaa kaivan…”

Paavo ei lähtenyt nälkäpakolaiseksi, vaikka halla vei hänen viljansa kerran ja toisenkin. Hän myi karjaansa vähemmäksi ja käski vaimon panna leipään puolet petäjäistä. Halla ei ollut mikään este tiellä parempaan elämään, korkeintaan hidaste. Tai voisiko ajatella, että se oli jopa tarpeen. Olisiko Paavosta koskaan tullut arjen sankaria ilman hallaa, vastustajaa, joka piti voittaa.

Suomalaiset löysivät itsensä kansakuntana varsinaisesti vasta 1800-luvulla. Yhtenä löytäjänä ja tienviitoittajana muille etsijöille toimi juuri, myöhemmin kansallisrunoilijaksemme ylennetty, J.L. Runeberg. Oman tutkimusmatkansa tämä ruotsinkielinen kansalaisemme teki syvälle Suomen sydämeen, Saarijärvelle. Siellä hän pääsi tekemiseen suomalaisen rahvaan kanssa ja sai aineksia niin Paavoon kuin Vänrikki Stoolin tarinoihinkin.

Pohjanperukoille ajautuneet suomalaiset eivät ole koskaan päässeet helpolla. Suuremmat naapurit ovat tuon tuostakin tunkeneet päälle tuomaan omia oppejaan. Milloin kristinuskoa, milloin bolshevismia. Vieraan vallan puolesta on ratsuja juotettu Nevanvuossa ja uitettu yli Weikselin. Tonavasta on juotu keisarin malja ja marssittu Gornij-Dubniakin valleilla. Jos ei ole kärsitty vilua, nälkää ja keripukin vaivoja kauas suuntautuneilla sotareissuilla, on kärsitty hallan tuskaa kotimaassa. Mitä tällaisesta koettelemusten kansasta voi tulla?

Meill’ on hanki ja jää, meill’ on halla ja yö,
meill’ on ankarat käskyt kohtalon.

V.A. Koskenniemi oli hieman runebergiläisillä linjoilla runoillessaan Nuijamiesten marssia. Pohjanmaan miehet nousivat puolustamaan oikeuksiaan Klaus Flemingiä vastaan. Hangen ja jään, hallan ja yön kasvatit asettuivat nuijineen koulutettua ja aseistettua armeijaa vastaan. Pullamössöpojista ei siihen olisi ollut. Karaistuneiden miesten mieli oli armoton:

Me tulemme voimalla kotoisen tarmon,
hylkäämme kaiken vieraan arvon.
Ken on syntynyt lakeilla Pohjanmaan,
hän kantaa tuomion tunnossaan.
Hän ei leppyä voi, hän ei väistyä saa -
vaviskaa, vaviskaa!

Historia on yleensä voittajien ja sankareiden historiaa. Perinteisesti sankareita on tehty sodissa, mutta vaikka Runeberginkin useimmat sankarit ovat sotilaita, ei sota ole kuitenkaan itsetarkoitus. Sotaan lähdetään silloin, kun pitää puolustaa oikeutta. Jos pohjanperän ankarissa oloissa on pystynyt luomaan jotakin, raivaamaan maata, rakentamaan kodin, perustamaan perheen, ovat aikaansaannokset pyhiä. Koskemattomia. Niihin ei vieras kajoa, ei muuta kuin ruumiimme yli. Ja ennen sitä tulee paljon muita ruumiita.

Saarijärven Paavo oli työn sankari, mutta ei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi rientänyt ensimmäisten joukossa vihollista vastaan, jos se olisi uhannut hänelle pyhiä asioita. Sen, minkä Paavo ojaa kaivoi ja peltoa kuokki, joutuivat hänen jälkeläisensä vielä joskus Kollaalla ja Ihantalassa todistamaan omikseen.

Maailmamme on kamppailun maailma. Jokaisen on lunastettava oma paikkansa. Kun lunastaa paikkansa niinkin vaikeissa oloissa kuin hallaisessa Suomessa, voi saavutuksestaan olla ylpeä. Mutta ei liian ylpeä. Sittenkin lopullinen menestys on korkeamman kädessä. Niinhän meille on aina opetettu. Sen opin oli Paavokin sisäistänyt:

Koettelee, mutt’ ei hylkää Herra.
Pane leipään puolet petäjäistä,
kaksin verroin minä ojaa kaivan,
mutta Jumalalta kasvun toivon.

Paavo oli valmis kaksinkertaistamaan jo entisestäänkin kovan työpanoksensa, mutta sekään ei yksin vielä riittäisi. Vasta sitten oltaisiin voittajia, jos Korkeinkin antaisi toiminnalle siunauksen. Se piti nöyränä!

”Kun työ puhuu puolestaan, pysy itse vaiti!” Tätä viisautta Paavo noudatti ennen kuin kukaan oli sitä edes julki lausunut. Se oli syvää viisautta, sillä vaikeissa oloissa kuka tahansa saattoi joutua turvautumaan joskus toisten apuun. Itsellisyydestä huolimatta. Nöyryys ja vaatimattomuus loivat mahdollisuuden aidoille sosiaalisille kontakteille. Näistä kontakteista kehittyi yhteisöllisyys, yhteisöllisyydestä kulttuuri, kulttuurista kansallistunne ja –aate, jota ilman ei olisi koskaan syntynyt itsenäistä valtiota.

Paavo kaivoi ja kaivoi ja sai viimein ojat sellaiseen kuntoon, että pelto palkitsi uurastajan runsaalla sadolla. Niinpä vaimo pääsi riemuitsemaan:

Paavo, Paavo, riemull’ ota sirppi,
nytpä meillä alkaa ilon päivät,
syrjähän nyt petäjäinen silkko,
rukihisen nyt mä leivän leivon!

Siinä oli uurastuksen tulos vihdoin viimein nautittavana. Vaan ei!

Vaimon käteen tarttui Paavo, lausui:
”Vaimo, vaimo, sit’ ei kuri kaada,
joka toista hädässä ei hylkää.
Pane leipään puolet petäjäistä,
veihän naapurimme touon halla.”

Vielä yksi uusi ominaisuus Paavossa, lähimmäisenrakkaus. Vuosien pettuleivän syömisen jälkeen olisi varmaan jo mielellään nauttinut oman pellon rukiisesta leivästä. Ja varmasti sen olisi ansainnut. Mutta! Naapurin sadon vei halla. Miksi? Eikö hän ollut uurastanut viljelyksillään samalla tavalla kuin Paavo, vai olivatko hänen peltonsa hallalle aremmilla paikoilla. Sitä ei kerrota, eikä Paavo sitä ajattele. Hän näkee naapurin ahdistuksen ja on valmis jakamaan sen.

Uhraus on varmasti suuri, mutta koko suomalaisuuden olemassaolon ajan se on ollut yksi meitä kuvaava ominaisuus. Niin rauhan kuin sodan oloissakin. Kaveria ei jätetä! Jossakin syvällä lumen ja jään karaisemien karskien miesten rinnassa sykkii lämmin sydän…

Ja perkele, tässä nyt ruveta lälläröimään!

Ei, ei, palataan asiaan. Saarijärven Paavon kaltaiset miehet raivasivat ja rakensivat maan ja puolustivat sitä tarvittaessa. Mutta eikö olisi kohtuullista, että he joskus saisivat tästä kaikesta palkkion? Ettei kävisi, kuten Paavolle, joka hyvänkin sadon jälkeen joutui pureskelemaan pettua.

Kyllä, kyllä se olisi paikallaan ja kyllä se myös kuului runebergiläiseen ihanteeseen. Ja kyllähän hän sen palkkion lupasikin. Hän kertoi siitä eräässä toisessa runossaan:

Sun kukoistukses kuorestaan
se kerran puhkeaa,
viel lempemme saa hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan,
ja kerran, laulus synnyinmaa
korkeemman kaiun saa.

Kommentoi

Edellinen kirjoitus:

Seuraava kirjoitus: