”Kuka on syyllinen?” Näin huutaa autoritäärinen venäläinen johtaja toimistossa. Venäjällä johtajat ovat johtajia isolla jo-kirjaimella. He ovat omaksuneet johtamiskulttuurin, jonka tukipilareita ovat voimakas johtajuus, jota ei kyseenalaisteta ja varma tieto siitä, että syyllinen on aina löydettävä.
Näinhän se on. Venäläisen kulttuurin peruskysymyksiä ovat olleet jo N. G. Tshernishevskin ja A. I. Gertsenin ajoilta järisyttävät ”Mitä on tehtävä?” ja ”Kuka on syyllinen?”
Ensimmäiseen kysymykseen vastataan usein venäläisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa valtavilla modernisaatiokampanjoilla. Kampanjoita ovat olleet käynnistämässä Pietari Suuri, V.I. Lenin ja Dmitri Medvedev. Jotain on pitänyt tehdä.
Suomalaiseen korvaan puheet valtion modernisoinnista, maaseudun kollektivoinnista tai ikkunan avaamisesta Eurooppaan vaikuttavat kummallisilta. Onhan Suomi ollut eurooppalainen valtio suomettumisesta selvittyään. Torpparilaitoksen purkautumisestakin on jo riittävän kauan – pari miespolvea ja modernia kansallisvaltiota suomalaiset ovat rakentaneet jo 1860-luvulta alkaen, vaikka taantumukselliset voimat ovatkin vastustaneet sitä niin oikealta, vasemmalta kuin keskeltäkin, aikakautensa tendenssejä mukaillen.
Syyllisiä taasen Venäjällä riittää. Neuvostoliitossa vitsailtiin seuraavasti: ”Ihminen on. Pykälä kyllä löytyy!” Tällä viitattiin siihen, että mikä tahansa syyllisyys pystytään kyllä näyttämään toteen, kunhan vain syyllinen on ensin löydetty. Näin on nykyisinkin: kun jossain tussahtaa, etsitään syyllisiä: ensin syyllisiksi osoittautuvat kelvottomat johtajat, sitten yksinäinen pommintekijä, kansakunnan vihollinen, bandiitti.
Venäläisen johtajan historiallinen taakka on valtava.
Tytäryhtiöitä Venäjälle perustaneet suomalaisyhtiöt ovat ihmeissään törmätessään venäläisen johtajan historialliseen taakkaan. Usein vetovastuussa oleva suomalainen johtaja puistelee päätään: tuntuu siltä, että venäläiset eivät tunnu vastaavat ollenkaan odotettavissa olevalla tavalla kysymyksiin, eikä keskusteluun tunnu ylipäätänsä löytyvän yhteistä kieltä. Syy ei ole suinkaan siinä, että suomalainen ja venäläinen johtaja puhuisivat eri kieltä.
Suomalainen venäjänkauppaan pätevöityvä johtaja on törmännyt venäläiseen johtamiskulttuuriin.
Meikäläisissä oloissa ja työympäristössä venäläinen johtaja ei pysyisi kauan johtamiskykyisenä. Raavaammat työmiehet voisivat olla parkkipaikalla vuoron jälkeen odottamassa rautaputken kanssa: ”Jollei tyyli muutu, niin pannaan se muuttumaan.” Hennommat alaiset voisivat huonosti, masentuisivat, vaihtaisivat ehkä työpaikkaakin. Mutta näinhän se on: ”mikä on venäläiselle hyväksi, käy saksalaiselle kuolemaksi.”
Yhteisen kielen olemattomuus käy hankalaksi siinä vaiheessa, kun suomalais-venäläisessä tieteellis-teknillisessä yhteistyössä, tai arkisemmin kaupassa, tulee ongelmia. Ja niitähän tulee, aivan samalla tavalla kuin suomalaisten välisessä kaupankäynnissä.
Suomalainen on tottunut siihen, että ongelma tuodaan esille. Päämäärä on kuitenkin yhteinen: saada kauppa kotiin, toimitus asiakkaalle, rahat tilille. Ongelma saa peräänsä yhtäläisyysmerkin: tämä on ratkaistava. Syyllisestä viis, vaikka tunaroinnista ei nyt päätä varsinaisesti silitetäkään.
Siitä alkaa surina ja hyörinä: organisaatio ottaa kopin alleen, johtaja delegoi tehtävät ja ongelma on pian ratkaistu ja hanke möyrii jälleen eteenpäin. Näinhän me suomalaiset haluamme uskoa omasta tavastamme toimia.
Ongelmien yllättäessä venäläisten yhteistyökumppanien ympärille laskeutuu vankka radiohiljaisuus. Suomalaiselle Venäjän-kaupan tapojen tuntijalle tämä on selvä merkki siitä, että nyt kaikki ei ole kohdallaan. Silloin on otettava puhelin käteen, kaivettava ongelma esiin ja kysyttävä: ”Mitä on tehtävä?” Sähköpostijohtamiseen tottuneet suomalaiset huomaavat, että sähköpostin hyödyllisyyttä ja tehovoimaa voi verrata savumerkkeihin sadesäällä.
Mitä on tapahtunut?
Venäläinen organisaatio on käpertynyt koloihinsa odottamaan syyllisen etsintää. Onhan sitä ennenkin kerätty valtion vihollisia, syyllisiä toisin sanoen, mustaan korppiin, ammuttu sabotöörejä. Vanhat tavat istuvat tiukassa: ongelma ei ole tärkeä, vaan syyllisen löytäminen.
Asiaa selventää venäläisten vitsinä tekemä vuokaavio “Ongelma organisaatiossa”: siinä kaikki on kunnossa, kun ei ole ongelmia. Ja jos ongelmia havaitaan, on syypää idiootti. Jos ongelmaa ei ole havaittu, on syytä teeskennellä, ettei ole nähnyt mitään.
Ihmekös tuo, ettei yhteistä kieltä tahdo löytyä.