Haluttiin hyvä renki – saatiin huono isäntä

kirjoittanut: Juha Vainio pvm: keskiviikko, 3.11.2010

”Ei täs ehri saappahia jakamahan…”

Miksi niin moni perustamamme instituutio alkaa lähes heti perustamisensa jälkeen toimia tavalla, joka vaikuttaa täysin vieraalta sen alkuperäiseen tarkoitukseen nähden? Miksi niin monesta palvelijastamme kehkeytyy palveltavaansa pompottava isäntä?

Miksi pallokentän vahtimestarista kasvaa mestarivahti, joka rupeaa suojelemaan nurmikenttäänsä kuin omaa lastaan – lopulta jopa kentän käyttäjiltä, vaikka hänet oikeasti pestattiin suojelemaan viheraluetta sen käyttäjille, meidän lapsillemme? Miksi armeijan varusvaraston hoitajat niin helposti rakastuvat ”räteihinsä”, joista luopuminen on kuin sydäntä rinnasta repisi?

Miksi joka ikisessä suomalaisessa kunnassa käytetään lohduttoman paljon aikaa muuhun kuin kuntalaisten tarvitsemien palvelujen tuottamiseen ja jatkuvan kehityksen varmistamiseen, vaikka vain nuo kaksi asiaa – ja vain ne – on jokaisen kunnan ainoiksi perustehtäviksi määritetty?

Kyseessä ei todellakaan ole mikään uusi ilmiö. Näin se on mennyt aina ja joka paikassa, missä ihmisiä vain yhteen kerääntyy. Grimmin paronikin kirjoitti jo vuonna 1765, perin juurin ranskalaisen yhteiskunnan toimimattomuuteen tuskastuneena: “Täällä toimistot, virkailijat, sihteerit, tarkastajat ja intendantit eivät ole nimitetty hyödyttämään yleistä etua, todellakin, yleinen etu näyttää olevan asetettu siten, että toimistoja voisi olla.”

Onko siis mikään ihme, jos kuntalainen kysymysmerkkinä yleisönosastossa ihmettelee, kun kuukausia kestäneiden konsultti- ja virkamiesvalmistelujen, sekä vielä pitemmän poliittisen kädenväännön, kabinettisukkuloinnin sekä semanttisen metelöinnin tuotoksena hänen eteensä isketään rätinki, jossa tylysti ilmoitetaan, että rahat eivät nyt vaan enää kerta kaikkiaan riitä kuntalaisten tarvitsemien palvelujen tuottamiseen? Ja että ainoat käytettävissä olevat keinot vaikuttaa asiaan ovat joko palvelujen karsiminen tai kunnallisveron korottaminen!

Niin. Miksi aina käy niin? Miksi nimittämämme palvelijat niin helposti alkavat erkaantua palvelijanroolistaan – ja päätyvät siitä lopulta niin etäälle, että eivät enää edes ymmärrä, mistä ovat erkaantuneet? Onko syynä kaikkialla esiin tunkeva vallanhimo, saavutetusta eduista kiinnipitäminen, muutoksenpelko vai kenties se perusrengin tunnetuin ominaisuus – silkka laiskuus?

Siinä ne kuitenkin näyttävät valitettavasti olevan – ne todelliset perustehtävät, joita toteuttamaan meidät ihmiset tänne maailmaan on luotu. Ainakin niillä on joka puolella niin hirveä hinku pintaan, että tapahtumaketjun käynnistymiseen riittää, kunhan näiden perusominaisuuksiemme käyttöönottamiseen vain tarjoutuu tilaisuus.

Ja niitähän meille elämämme varrella tarjoutuu. Kaikille. Suurimmista viskaaleista vähäisimpiin poikapoloisiin. Niin pientä ihmisen nilkkiä ei olekaan, joka ei sopivassa paikassa, sopivassa mielentilassa, hetken koittaessa ja vallanmahdollisuuden vainutessaan rupeaisi pomottamaan – jopa kättä, joka häntä ruokkii. Puurolautanen lentää lattialle heti, kun käsi syöttötuolista sille ensimmäisen kerran yltää. Ja ruokkija siivoaa jäljet.

Pitäisiköhän meitä ruveta jonkun johtamaan?

Julkaistu Kouvolan Sanomissa 3.11.2010

Kommentoi

Edellinen kirjoitus:

Seuraava kirjoitus: