Työpaikat tarvitsevat jamesbondeja ja simontemplareita, joille mikään ei riitä. Meinaan mies ei ole mies, ellei ole aina tavoitettavissa tai töissä lauantaisin.
Romutuskuntoon ajetun hyvinvointiyhteiskunnan kaksi hienointa saavutusta ovat kahdeksan tunnin työaika ja viisipäiväinen työviikko. Onhan hyvinvointiyhteiskunnassa paljon muutakin, kuten saatavilla oleva julkinen sairaanhoito ja pienet luokkakoot pienille pirpanoille, mutta suoranaisesti ne eivät koske työväkeä.
Aikamme jamesbondit työpaikoilla heittävät hyvinvointiyhteiskunnan saavutukset historian roskatynnyriin – ja pöly lentää:
”Täytyy tehdä töitä lauantaisinkin.”
”Työ vaatii minun panokseni nyt 24/7.”
“Suljin kaupan 20.50. Jokohan alkaisi riittää tällekin päivälle.”
Omasta päästäni en ole näitä(kään) juttuja keksinyt, vaan ne ovat aikamme simontemplarien, työmiehistä kovimpien – ainakin omasta mielestään – suista. Ruumiitahan siinä tulee, kun töissä mennään eikä tulla kotiin huilaamaan.
Vika ei ole työntekijässä, jos työaika ei riitä työtehtävien suorittamiseen. Vika on johdossa, työpaikassa ja sen arvoissa. Työntekijä ei ole sitruuna, joka puserretaan niin kuiviin, että Naamakirjan kuvaksikin pitää vaihtaa kurttuinen citrus-hedelmä.
Meidän on suojeltava työntekijää, varsinkin siinä tapauksessa, että työntekijä on huijattu uskomaan, että hänen pitää tehdä töitä 24/7. Ylitöillä ylpeilemisen pitäisi olla rangaistava teko.
Yhdenkään yrityksen menestys, Suomen olemassaolon oikeutus tai mikään muukaan puutarhan hoidon jälkeen ei ole niin tärkeää, että työntekijä pitäisi raastaa aamuneljältä puhelinpalaveriin ja siitä suoraan ylitöihin, odottaa hänen hoitavan työtehtäviä, jotka eivät kuulu hänen toimenkuvaansa tai vastaa hänen osaamistaan.
Siunattu hulluus. Sen saa purkista. Sen saa työkyvyttömyyseläkkeellä. Sen saa itsemurhalla. Rauha, jossa työtehtävät, ylimitoitetut odotukset tai ruoskaa heiluttelevat pomot eivät tunnu.
Sellainenko on tulosta tekevä yritys? Se on tapon yritys.