Onni potkaisi

kirjoittanut: Juha Vainio pvm: lauantai, 17.10.2009

Kyläkaupan takaoveen kolkutetaan kello viisi usvaisena heinäkuisena sunnuntaiaamuna. Joukko janoisia kylän poikia on päättänyt lähteä etsimään jatkoaikaa varsin rempseissä merkeissä sujuneelle saunaillalleen. Yhä vaativammaksi yltyvä rummutus keskeytyy, kun ovenrakoon ilmestyy harmaata kauppatakkiaan pyjaman päälle napittava kauppias. Tämä hieraisee hiekat silmistään ja lausahtaa paukuttelijoille: ”anteeksi pojat, satuin torkahtamaan”.

Selänpääläisen maalaislegendan mukaan tuon aseistariisuvan repliikin lausui ”Suutarin” Onni, jo aikaa sitten manan majoille mennyt hymyilevä kyläkauppiaamme. Täydellinen kaupan ammattilainen, jota kyläkauppiaammaksi ei kukaan kerta kaikkiaan voi tulla. Hänen ovensa avautuivat kaikille kolkuttaville. Sellaisillekin, joille niiden ei välttämättä olisi edes tarvinnut aueta.

”Kolomekymmentää…” Korvissani kaikaa Onnin lämpöä hehkuva ääni, jonka kuuli aina kauppaan soittaessaan. Siinä äänessä soi teeskentelemätön palvelemisen halu, jollaista nykyajan nallewahlroos-instituutit eivät pysty opettamaan. Sellainen ääni syntyy vain, jos syvällä sisimmässään ymmärtää kaupanteon perimmäisen ajatuksen: inhimillisistä perustarpeista lähtevän toisen ihmisen auttamisen, josta vaihtokauppana saa hyvän mielen lisäksi vielä vähän rahaakin.

Monimuotoisessa maaseutuyhteisössä ihmisillä oli monenlaisia tarpeita. Niitä tyydyttämään tarvittiin yhtä monenlaisia tuotteita ja palveluja. Onnin kaupassa oli kaikkea, mitä tarvita saattoi; ruokaa, juomaa, ongenkoukkuja, hevosen länkiä… Ja jos jotain ei ollut, niin ”Antti oli asemalta hakemassa”. Tällä mentiin vuodesta toiseen ja kylä saattoi elää omaa turvallista lintukotoelämäänsä. Eettisesti arveluttavin kaupankäyntiin liittyvä tapaus lienee ollut, kun Nokkasen Aarne lähetti pojanpoikansa ”Roopen” tuhatmarkkasen kanssa kauppaan tervaa hakemaan. Loppurahalla poika sai luvan ostaa vaikka karamelleja. Juoksujalkaa kaupasta palaavan pojan sorahtava ja intoa pursuava huuto: ”Vaari! Vaari! Suutarin kaupas ei ollu tervaa, mie ostin koko tonnil tikkarii” kaikuu Selänpään kujilla vielä tänäkin päivänä.

Sitten tulivat supermarketit. Ne alkoivat kertoa meille, mitä meille milloinkin saa olla ja pistivät meidät palvelemaan itse itseämme. Ja jotenkin meidät saatiin vakuuttuneeksi siitäkin, että kaksikymmentä penniä halvemman voipaketin perään kannatti ajaa Kouvolaan ja takaisin – vaikka taksilla. Onnin ja muiden paikallisten kauppiaiden palvelut unohtuivat siinä huumassa sen sileän tien. Voi miten helposti me ihmiset antaudummekaan tuulten vietäväksi ja lähdemme mukaan näihin kaikenmaailman kotkotuksiin! Ikään kuin olisimme näennäisestä järkevyydestämme huolimatta jatkuvassa valmiustilassa, suorastaan odottamassa tilaisuutta olla käyttämättä omaa arvostelukykyämme. Vajavaisuutemme johdonmukaisena seurauksena nämä elämää suuremmat hypermarketit eivät kohta enää sijaitse Kouvolassakaan, vaan jossain vieläkin loitompana, internetin abstrakteissa ubiikkisyövereissä. Siellä me kaikkein sopeutuneimmat jo nyt täyttä päätä heittelemme ystäviämme lampailla ja lähettelemme kavereillemme virtuaalisia lepakonpuremia.

Tarpeettomia tarpeita tuottavan, arjesta yhä kauemmas erkaantuvan ja alati kohti suurempia yksiköitä kulkevan ”kehityksen” rakenteelliset aikaansaannokset voi jokainen käydä Selänpäässäkin paikan päällä toteamassa. Purettu ratapiha, ränsistynyt asemarakennus, pahvimakasiinin rauniot. Turhaan saa etsiä postia, osuuskauppaa, apteekkia, kirjakauppaa, pankkia. Mistään ei löydy enää neuvolaakaan.

Mutta sitten – on suorastaan riemastuttavaa, kun yhtäkkiä keskellä kylää näkeekin edessään jotain pysyvää. Tien varressa jököttää aivan uskomattoman paksu ja vanha terijoensalava. Ja sen katveessa yhä toiminnassa oleva kyläkauppa. Se sama Suutarin kauppa! Tuulet tuivertavat, rakenteita ravistellaan, mutta niin vaan ovat pystyssä pysyneet nämä kaksi. Johtuisikohan se siitä, että kummankin juuret ovat niin syvällä kotikylän kamarassa. Tai siitä, että niiden kohtaloa ei missään vaiheessa annettu herrojen haltuun. Siinä sinnitellessään ne ovat samalla näyttäneet mallia koko kylälle, jonka ylpeys omista juuristaan onkin alkanut upeasti nostaa päätään. Jospa tämä tästä kuitenkin…

Kohdatessamme toisen ihmisen jätämme hänelle aina jotain itsestämme. Jälkensä jätti Onnikin. Tänään Onni potkaisi minua. Hän pisti minut toden teolla miettimään sitä, millaista kaupankäynti voi parhaimmillaan – ja pahimmillaan olla. Onneksi potkaisi, on tämä markkinameno tuppeensahattuine lautakauppoineen yltynyt taas niin perin merkilliseksi.

Vain oikea kauppias tietää, että kaupankäynti on auttamista, palvelemista ja tarpeiden tyydyttämistä. Hän ymmärtää myös sen, että pelin pitää olla rehellistä ja moraaliltaan kestävää. Tämän ymmärsivät varmasti myös tarinamme janoiset ovensuukyselijät poistuessaan kyläkaupalta kesäaamun usvaan – pullot wissyvettä tuomisinaan. Onni hymyili heille.

Ja hymyilee meillekin, varmasti.

Julkaistu Kouvolan Sanomissa 17.10.2009

{ 1 kommentti… read it below or kirjoita kommentti }

oSSI lokakuu 29, 2009 14:24

Moi

Onpas taas niiiin pirullisen hyvä stoori! Ei tällä kertaa pahaa sanottavaa tekstistä. juuri tuollaisia olivat/ovat ne kunnon kauppiaat, joita enää harvoin näkee. Kuinkas tuon tavan toimia saisi istutettua nykyihmisiin, siis sen aitouden ja ystävällisyyden, unohtamatta sitä että samalla se kaupanteko onnistuu vallan mainiosti, ikään kuin huomaamatta.

Syksyn jatkoa =:)
oSSI

Kommentoi

Edellinen kirjoitus:

Seuraava kirjoitus: