Hevoskuiskaaja

kirjoittanut: Juha Vainio pvm: lauantai, 13.6.2009

”Saatanan luupää! Jos se nykiminen ei lopu, niin kohta sinulle tulee noutaja”.

Elettiin 60-luvun puoliväliä, alkukesää. Olin taas kerran päässyt koulun kesäloman alkajaisiksi tätimme Impin ja hänen miehensä Armaksen luo heidän maatilalleen Nisukseen. Siellä tämä vanha pariskunta Jumalan selän takana, kehityksen ulottumattomissa, asusti ja viljeli pientä maatilkkuaan, joka sijaitsi kuin Suomi-Filmin utulinssien läpi kuvatussa maalaismaisemassa, pari kilometriä Verlan tehtaalta pohjoiseen.

Heti lomani alkupäivinä sain Armakselta luottamustehtävän. Multasimme perunoita. Minun tehtävänäni oli hevosen selässä ratsastaen huolehtia siitä, että työjuhta auroineen liikkui ja pysyi vaossa. Isäntä itse lontusti nahkasaappaineen auramiehenä takana. Vaossa kyllä pysyttiin, mutta ei liikkeessä. Omapäinen hevonen nimittäin pysähtyi aina kun siitä itsestään sopivalta tuntui. Ja niin vahvaluontoinen se oli, että nuoren koulupojan hennot äännähdykset hevosen käskemiseksi kaikuivat täysin kuuroille korville.

Armaksen äännähdykset sen sijaan eivät jääneet keneltäkään kuulematta. Sen verran railakkaasti hän kuiskasi ilmoille näkemyksensä hevosen etenemisrytmin sopivuudesta perunanmultaukseen. Pitkään luulin, että kyntäjä osoitti voimasanansa minulle, ratsastajalle, kunnes lopulta tajusin, että hevoselle ne oli osoitettu. Ja ne sanat viestitettiin sillä ainoalla kielellä, jota kovapäinen kopukka oli elämänsä aikana oppinut ymmärtämään. Minä puolestani ymmärsin vasta paljon myöhemmin, kuinka syvällinen suhde näiden kahden kovapään välillä vallitsi.

Eräänä aamuna metsästä palasi alakuloinen mies suitset käsissään. Lysähti istumaan hämärän keittiön nurkassa jököttävälle puusohvalle. Ei puhunut hyvään aikaan yhtään mitään, tuhisi vain. Lopulta sai kuitenkin purettua ulos pahan tuulensa: ”Ei anna kiinni.” Sitten ponkaisi ylös, veti syvään henkeä, ojentautui, nappasi kaapista pari leivänkannikkaa kouraansa, toiseen kouraansa minut, ja niin lähdettiin porukalla puhumaan hevosta ympäri. ”Tulepas polle katsomaan mitä meillä on. Ei meillä tänään sen suurempia hommia ole tiedossa, muutamasta saranpäästä pistetään heinät nurin ja sitten pääset taas lepäilemään.” Ja astelihan se hevonen lopulta puiden varjosta veräjän luo, mutta vasta pitkän maanittelun jälkeen. Kun Armas sai sujautettua suitset hevosen pään ympäri, muuttui äänensävy kuin salamaniskusta: ”Ja jumalauta, nyt kun lähdetään, niin turha on odottaa, että ennen iltaa pysähdytään! Nyt niitetään omat heinät ja vielä naapurinkin, jos on tarpeen!”

Armas, kuten moni muukin Nisukseen talonsa rakentanut kävi maanviljelyksen ohessa töissä Verlan tehtaalla. Vaikka kylä sijaitsi aivan tehtaan naapurissa, se oli kuitenkin onnistunut pysymään syrjässä teollisen tuotannon mukanaan tuomista ”maailmanlopun hössötyksistä”. Armaksenkin tilalla elettiin täydellisessä luontaistaloudessa siitäkin huolimatta, että hänen päivittäisessä elämässään vanha maanviljelysperinne ja maailman joka kolkkaan lonkeronsa tunkeva teollistuminen olivat jo vuosikymmenten ajan paiskanneet kättä päivittäin.

Kuusikymmentäluvun alkupuolella Verlan tehdas – jo ajastaan jälkeen jääneenä – veteli viimeisiään. Ja niin vaikutti nuoren pojan silmissä vetelevän jo Armaskin. Kolme omakohtaisesti koettua sotaa, raskas vuorotyö tehtaalla, niukan elannon nyhtäminen koneettomalta maatilalta olivat kaikki jättäneet vanhaan mieheen syvät jälkensä, eikä paljon vähemmällä ollut päässyt hänen nelijalkainen toverinsakaan. Aikanaan niin tehokas parivaljakko alkoi tehtaan tavoin tulla tiensä päähän. Veteraanit osoittivat kuitenkin taistelijan luonteensa sinnittelemällä maatilkullaan vielä toistakymmentä vuotta sen jälkeen, kun tehdas herroineen oli jo antanut periksi. Rakkaalle luupäälle ei tilattu noutajaa vielä siinäkään vaiheessa, kun sitä ei enää talossa tarvittu… Paitsi heinän tekemiseen ja kuljettamiseen pellolta latoon ja sieltä tallille – hevosen itsensä syötäväksi.

Me sanomme ymmärtävämme aikaisempien sukupolviemme merkityksen. Niin varmasti sanoivat hekin hyvää tarkoittavat kuntouttajat, jotka sotaveteraanien pikkujouluissa pistivät Armaksen kavereineen ”perkele, piippalakeissa peukalot sojossa hyppäämään tip-tap-hippaa kuusen ympärillä! Aikuiset miehet!” Tuohtuneen Armaksen mielestä he olisivat ansainneet jotain parempaa. Niin olisivatkin.

Minulle Armas suomenhevosineen on kappale itse koettua suomalaista lähihistoriaa. Parivaljakon jättämiä jälkiä tullaan tuskin koskaan liittämään tehtaan tavoin Unescon maailmanperintöluetteloon, mutta jotenkin tekisi mieli käydä hakkaamassa näistä kahdesta jukuripäästä kuva Verlan kallioihin. Siihen koskenniskalle, aivan kivikautisten kalliomaalausten viereen. Muiden ikiaikaisten seuraksi.

Kuva rosoisista kasvoista, luisesta ja kumaraisesta hahmosta juttelemassa hevoselleen olisi helppo raapustaa, niin kirkkaana se on säilynyt mielessä yli vuosikymmenten. Mutta miten kuvaan saisi raapustettua myös sen esittämien hahmojen mielen? Miten toisi esille itsepäisten kumppanusten välille syntyneen syvän kunnioituksen?

Silloin kallioon piirtyisi kuva äänekkään ja karkean ulkokuoren takaa paljastuvasta lempeästä tervaskannosta, joka pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen jutustelee rauhallisesti ja ystävällisesti elämänsä ainoalle todelliselle ystävälle, pyydellen tältä korvaan kuiskaten anteeksi rähjäämistään.

Hevonen nyökkää, se ymmärtää.

Julkaistu Kouvolan Sanomissa 13.6.09

{ 1 kommentti… read it below or kirjoita kommentti }

Kauko Karioja tammikuu 1, 2012 21:36

En kommentoi itse kirjoitusta , mutta sen nostamaa aihetta kyllä mielelläni. Vartuin itse mieheksi 1950 -luvun alussa. Toimin siloin hevosmiehenä maataloudessa ja metsätaloudessa. Koneeton maatalous oli silloin vielä yleistä jopa vaurailla ja teollistuneilla paikkakunnilla – puhumattakaan syrjäsemmillä seuduilla, jollaisella itse vartuin. Siellä raha ei juuri liikkunut. Maa- ja metsätalouden työt tehtiin täysin lihasvoimin. Se oli raskasta ihmisille ja hevosille. Suhde hevosten ja hevosmiesten kesken oli raskaan työn rasittama, eikä hevosen nimittely rumilla ja rumasti lausutuilla nimillä ollutkaan harvinaista. Niiden kautta purkautui se voimattomuuden tunne, joita työn vastukset eteen toivat. Oli jaksettava. Muuta konstia ei ollut. Kivistä tai maapuista peltoa kynnettäessä ja auran tarttuessa niihin ei ollut muunlaista peruutusvaihdetta kuin hevosmiehen lihasvoima. Samoin metsässä. Usein paksussa lumessa mies kuormaa tehden ja hevonen sitä kiskoen joutuivat lujille. Usein silloin ilmoille helähteli noita saatanan luupäitä ja perkeleitä. Työpäivä piti jaksaa molempien, hevosen ja hevosmiehen, iltaan saakka. Kyllä hevonen usein, ennen kaikkea helponpana aikana, ymmärrettiin myös ystäväksi, joka kuitenkin työhön nähden oli samojen kovien ja raadollisten vaatimusten alainen kuin hevosmieskin. Pitkään palvelleesta hevosesta luopuminen, varsinkin sen lopettaminen, nosti tunteet viimeistään pintaan silloisellekin hevosmiehelle..
Kun vertaa hevosmiesten suhtautumista hevosiin tänään, on ero noihin edellä kuvattuihin aikoihin huomattava. Silloin teki mies ja hevonen pitkää päivää työssä kuin tyässä. Voimia varmasti kysyttiin. Tänään esimerkiksi ratsastustalleilla ratsua rasitetaan vain kaksiko – kolme tuntia päivässä. Sen jälkeen hevonen on vapaa tai ystävällisen paijauksen kohteena. Lihastyökauden tapaisiin ponnistuksiin sitä ei tarvita. Ravipuolella lienee samanlaista. Lisäksi hevosten ruokinta, terveydenhuolto ja tallit ovat varmasti paremmalla tolalla kuin silloin ennen. Kyllä hevosten nykyään kelpaa elellä tuohon menneeseen aikaan verrattuna. Ja se on hyvä. Hevonen on jalo eläin.

Kommentoi

Edellinen kirjoitus:

Seuraava kirjoitus: