Vain pakki puuttuu

kirjoittanut: Juha Vainio pvm: perjantai, 1.5.2009

”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin!” Sen jälkeen Pilatus pesi kätensä: ”Viaton olen minä tämän miehen vereen.”

Noina päivinä maailma järisi, muokkasi tulevaisuuttaan ennennäkemättömällä tavalla. Olisiko asia voinut mennä toisin? Olisiko Pilatus voinut tehdä toisen ratkaisun, valita toisen tien? Ehkä ei. Koska täytyihän ”kirjoitusten käydä toteen”.

Mikä on se logiikka, joka pistää meidät ihmiset käyttäytymään niin kuin käyttäydymme?

Ihmismieli on luonnon monimutkaisimpia järjestelmiä. Aivomme ovat kehittyneet aikojen kuluessa yksinkertaisesta selkäytimen jatkeesta monikerroksiseksi rakennelmaksi niin, että uudet, korkeampia toimintoja suorittavat osat ovat rakentuneet vanhojen, käyttökelpoisiksi havaittujen ympärille. Todisteena tästä kehityskulusta aivoissamme on edelleen osa, joka on toiminnoiltaan tismalleen samanlainen kuin alkeellisina pitämillämme luontokappaleilla. Tätä aivojen osaa kutsutaankin osuvasti liskoaivoiksi. Liskoaivojen pääasiallisin tehtävä on pitää meidät hengissä, ja aina tiukan paikan tullen ne ottavatkin ohjat käsiinsä, sanelevat tekomme ja jyräävät yli kaiken korkeamman ajattelun.

Aivojemme kehittyminen on mahdollistanut monia asioita. Onhan meille muista lajeista poiketen syntynyt jopa kyky suunnitella ennakkoon omia tekemisiämme. Tämä ominaisuutemme on meille valtava kilpailuetu. Aina emme kuitenkaan osaa kykyämme käyttää, vaan käyttäydymme kuin olennot, joilta tämä suunnittelukyky puuttuu. Lisäksi mielemme näyttää toimivan kuin lukkoratas, joka on suunniteltu pyörimään vain yhteen suuntaan. Arkikielellä ilmaistuna siltä näyttäisi puuttuvan pakki kokonaan. Ja kun suunta on kerran lyöty lukkoon, niin sinne mennään, vaikka silmät sumenisivat. Ja kyllä ne usein sumenevatkin. Kaikkein selvimmin tämä tulee esille tilanteissa, joissa ihminen joutuu tai pääsee käsittelemään omaa etuaan.

Tässä asiassa me kaikki ihmiset olemme liikuttavan samanlaisia, säätyyn ja varallisuuteen katsomatta. Oma suu on kontin suuta lähempänä, olimmepa sitten eläkkeitään rassaavia energiakonsernin toimitusjohtajia, keskikokoisen kaupungin ylimpään johtajistoon kuuluvia palkkojen harmonisoijia, palkkioitaan aika ajoin tarkistavia kansanedustajia, kulukorvauksiaan miettiviä kaupunginvaltuutettuja tai mieron tielle päätyneitä taivaanrannanmaalareita, joiden kaappien kätköistä ei löydy muuta kahisevaa kuin tuulipuku. Jokainen meistä on vuorollaan valmis oman etunsa turvatakseen pelaamaan väärin. Riittää, kunhan siihen vain tarjoutuu tilaisuus.

Vähäisinkään saavuttamaton etu ei ole oman suun ruokkijalle liian vähäpätöinen tavoiteltavaksi, eikä mitättömin saavutettu etu liian vähäpätöinen puolustettavaksi. Liskoaivojen sanelemilla päätöksillä pusketaan eteenpäin kuin hengenhädässä, nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin, aina jatkuvaa kasvua tavoitellen. Aivojemme korkeampia toimintoja säätelevän keskuksen tehtäväksi jääkin sitten vain keksiä perustelut tälle kaikelle. Muun muassa niille kulujen lisäyksille, jotka kaiken maailman harmonisointipäätöksistä aiheutuvat, mutta jotka toteutetaan, vaikka kunnan kassa natisisi kuivuuttaan kuin lakkautetun kyläkoulun urkuharmoni.

Millähän konstilla voisimme edes hetkeksi vapautua liskoaivojemme vallasta, peruuttaa hiukan ja tarkastella tilannetta uudelleen. Ja arvioida sitä, kuinka merkityksellinen yhdenkin ihmisen ottama askel voikaan olla koko ihmiskunnalle. Silloin käyttäytymistämme säätelisivät aivojemme korkeammat ohjauskeskukset, jollaisiksi ne lienee ajateltu. Säätelyn siirtyminen eettisesti ja moraalisesti korkeammalle tasolle viimeistelisi lopulta sen lajinkehityksellisen muutoksen, jonka nisäkkäiden tulo aikoinaan toi liskojen maailmaan. Emme olisi enää tahdottomia ärsyke-vaste -reagoinnin vankeja, vaan pystyisimme arvioimaan havaintojemme syvällisempää merkitystä, tehdä niistä johtopäätöksiä ja toimia tällä kertaa niiden mukaisesti. Silloin ei nykyjohtajienkaan ratkaisujensa jälkeen tarvitsisi Pontius Pilatuksen tavoin turvautua käsiensä pesemiseen.

”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”, runoili Hellaakoskikin aikoinaan. Siinäpä se. Metsään vievä tie kannattaa kuitenkin valita vain, jos on menossa metsään.

Onnea ”valitsemallanne” tiellä, ihmiset.

Kommentoi

Edellinen kirjoitus:

Seuraava kirjoitus: