Meiän äiti

kirjoittanut: Juha Vainio pvm: sunnuntai, 10.5.2009

”Maanantai menee maatessa, tiistai siin sivussa.
Keskiviikko ei oo työpäivä kennenkään,
ja torstain taas ei oo töitä tehty ennenkään.
Perjantai on piirakan syntymäpäivän aatto,
ja joka pyhän oikein pitää, se ei lauantaina tee mitää.”

Aika osuvasti ilmaistu nykymaailman mittapuun mukaan käsittämättömän väsymättömältä uurastajalta, puolitoistametriseltä tehohöylältä, joka vartutti sotien jälkeisessä Suomessa aikuiseksi seitsemän vilkkaammanpuoleista lasta, kaksi tomeraa tyttöä ja viisi vikuria poikaa. Olosuhteissa, joissa kodin pulsaattoripesukone oli ainoa perheenjäsen, jolta sai anelematta apua. On se vaan aika hyvin ilmaistu haimatulehduksesta, iskiaksesta, kahdesta suuresta lonkkaleikkauksesta selvinneeltä ja ylikorkean verenpaineen kanssa kamppailleelta arjen sankarilta, joka 75-vuotiaana totesi ilmeisesti jo tulleensa vanhaksi, koska tarvitsee joskus jopa neljänkin tunnin yöunet. Meiän äiti, Anja-mummi, ”Vanha”, oli ahkera ja huumorintajuinen ihminen.

”Tuokaa kirves, tääl on kirjava kärmes!”. Kävelevältä kaskuvarastoltamme löytyi sopiva sutkaus paikkaan kuin paikkaan. Ja aivan kuten kaikki muutkin humoristit, myös hän oli ajoituksen mestari. ”Kumma talo, just kun on päässy paraasee unee, nii ajellaa syömää” sopi pienenä piruiluna erityisen hyvin tilanteeseen, kun piti herätellä sohvalle päiväunille köllähtänyttä ukonkörilästä valmiiksi katettuun ruokapöytään.

Meiän äiti oli paras lapsenhiljentäjä, minkä tiedän. ”Älkää kuulkaa kiusatko näitä lapsianne”. Nappasi itkevän lapsenlapsen syliinsä ja alkoi hyräillä ja päristä, hytkyä ja täristä kuin parhainkin multi-instrumentalisti. Täytti ajan ja tilan niin tarkkaan, että lapsipoloiselle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin hiljentyä ihmettelemään. Ja päälle lakoninen toteamus meille lapsen varsinaisille kasvattajille: ”Niit ei pidä alkujaankaa opettaa siihen, että ne joka asiast alkaa kitisemää”.

Meiän äiti oli paras aikuisten lasten hiljentäjä, minkä tiedän. Muistan elävästi, kun viiden raavaan jalkapalloilijan tuiki tärkeä kahvipöytäspekulointi siitä, kuka on perheen paras pelaaja, katkesi kuin veitsellä leikaten veret seisauttavaan kysymykseen: ”Sanokaapa pojat, mitä hyötyä teille on tuost pelaamisest”. Ilmeisesti ei mitään, koska moottoriturvat hiljenivät.

Meiän äitin, jos kenen, olisi pitänyt päästä opettamaan työyhteisöihin yhteispeliä tai esimiehenä toimimista. Hän nimittäin osasi motivoida poikansa liikkeelle. ”Naapurin Jukka tuolla näyttää jo puita pilkkovan” – toteamus, jolla omat jullikat pakotettiin vapaaehtoiseen puunhakkuuseen kerta toisensa jälkeen. ”Ja näyttää siellä olevan jo lumityötkin tehtynä…”

Tai: ”Kyl on vaikeaa yks likaämpärin vienti! ”. Viisi riskiä miestä, joista jokainen halutessaan veti sata kiloa suorille käsille, ei sitten niin millään kyennyt ratkaisemaan sitä, kenen vuoro oli käydä tyhjentämässä likasanko. Oltiin ilmeisesti liian kollektiivisia. “Hyvä on, mie vien”. Ja johan alkoi auttavia käsiä ilmestyä ämpärin sankaan.

Liikkeelle osaa moni pistää, mutta meiän äiti osasi myös pitää liikkeellä. Turha oli vasten tahtoaan marjametsään rahdattujen pojankolperien luulla, että kotiin päästään, kun kaikki mukaan pakatut ämpärit, vakat ja kulhot olivat ääriään myöten täynnä. ”Eihän me nyt tyhjin käsin kotiin…” Ja niin löytyi työnjohtajan taskusta pari muovipussia, jotka muuten vetivät marjoja enemmän kuin kaikki siihen mennessä täytetyt astiat yhteensä.

Itsetuntoa, luonteen lujuutta ja käytöstapoja hän meille opetti: ”Siitä oon mahtunnu, mistä isommatkin”.  ”Hakkaa enemmän päätäs seinään”. ”Huutakaa… huutakaa enemmän!”. ”Penskat ensimmäiseen pöyläs – työhän olette kun susii!”.”Kukas sinne käski menemä.” ”Ryyppää lisää”… Siinä tekstiä, josta nykypsykologit ja itsetuntoekspertit tykkäävät. Mutta kyllä meiän äiti lohduttaa ja rauhoitellakin osasi: ”Älä hätihis kuole, kun et oo pieneen kuollu paskoihis”.

Taloustieteilijöillä ja teologeilla olisi paljon opittavaa meiän äitiltä. Viisi leipää ja kaksi kalaa riitti viidelle pojalle ja kahdelle tyttärelle kuukausiksi. Välillä tuntui, että vuosiksi.  Vieläkin ihmettelen, miten hän sen oikein teki. Miten hän ne siunasi, mursi ja jakoi lapsilleen. Mutta niitä me söimme ja me kaikki tulimme ravituiksi. ”Köyhyys ei oo mikää ilo, vaikka se rikkait naurattaakii, minunkos täs pitäis rahaks muuttua?”

Ihminen on tarinankertoja ja tarinankuuntelija. Tarinoita kerrottiin ja kuunneltiin meidänkin perheessä. Istuimme vapisevina haavanlehtinä hiirenhiljaa pimenevässä illassa kynttilänliekin lepattaessa, kun satuäitimme ääntään sopivasti madaltaen taas kerran kertoi karmeaa tarinaansa anttilalaisesta kummitustalosta. Se tarina huipentui aina samoihin sanoihin: ”Ja tietäkää, et kun sit taloo purettii, niin sielt raunioist löyty ihmisen luuranko…”. Huh, vieläkin vapisuttaa.

”Ei maita ruoka, en syönny kuin vadillisen velliä, viistoist silakkaa, seittemäs pitkä voileipä menossa… Ei maita ruoka, taitaa tulla kuolema”. Ja niin lopulta tuli sitkeimmistä sitkeimmällekin, meiän äitille. Pitkän 80-vuotisen elämäntyön täyttymyksenä, kolmetoista vuotta sitten.

Mutta aivan kuten kaikki muutkin suuret tarinankertojat, hänkin elää yhä – meidän kaikkien jälkeläisten mielissä ja näissä muistiin merkityissä tokaisuissa. Ja siitä olen aivan varma, että tuolla se nytkin istuu pilven reunalla lukuisten ystäviensä keskellä juttujaan sutkautellen ja aina välillä alas maan päälle vilkaisten: ”Siel ne lojuu kuin rahkeet” – tällä kertaa kylläkin tarkoittaen kissojaan, jotka olivat hänelle ne kaikkein rakkaimmat perheenjäsenet.

Hyvää äitienpäivää ja kiitos sinulle, äitimme ja kasvattajamme – taannehtivasti.

Kolumni Kouvolan Sanomissa 10.5.2008

Kommentoi

Edellinen kirjoitus:

Seuraava kirjoitus: