Synnynnäinen läppävika

kirjoittanut: Juha Vainio pvm: lauantai, 21.3.2009

Ani harva on kuollut nauruun, mutta turhan moni on kuollut huumorintajuihinsa tulematta.

Minun isäni ei ollut sotamies, koska hänellä todettiin armeijassa vaikea-asteinen sydämen läppävika. Siihen maailman aikaan asialle ei ollut mitään tehtävissä ja niinpä hänet vapautettiin palveluksesta.  Sen jälkeen olikin sitten ”pisteltävä rauhallisesti”, kuten isä itse asian ilmaisi.

Ja rauhallisesti ukko pistelikin vajaatoimintaisen sydämensä kanssa. Elämäänsä keventääkseen ”joutui” tekemään raskaita valintoja, vapauttamaan itsensä monesta muustakin palveluksesta. Vieraan palveluksesta hän vapautui ryhtymällä yksityisyrittäjäksi. Opetteli istumatyön, kun ei seistä jaksanut. Ei liiemmin puuttunut kotiarjen hankalimpiin askareisiin, ei stressaavaan taloudenhoitoon, vaan veteli ”suurempia linjauksia”. Vaikeita valintoja, mutta minkäs teit, kun oli pakko.

Urheilua isä rakasti ja omalla tavallaan sitä harrastikin. Rasituksen ja levon suhteen hänen valintansa kuitenkin oli selvä. Hän valitsi levon. Istua jäppäsi radion tai television ääressä ja seurasi tarkkaavaisena kun muut rasittivat itseään. Tai yritti seurata. Aika usein nimittäin penkkiurheilijan niskalihakset herpaantuivat ja pää kopsahti tuolin takana olevaan seinään niin, että seinän takana keittiön kaapissa astiat helisivät. Jos tuossa kohdin erehtyi esittämään mielestään johdonmukaiselta tuntuneen kysymyksen katsojan mahdollisesta nukahtamisesta, sai takuuvarmasti vastaukseksi vuolaan selvityksen siitä, että kyse ei suinkaan ollut nukkumisesta, vaan ”silmien lepuuttamisesta”. “Kuka sitä nyt päivällä nukkuu!”

Ei nukkunut yölläkään, sillä makuulta suoritettavat velvollisuudet vaativat sairaalta, mutta velvollisuudentuntoiselta ihmiseltä uhrauksensa. Siitä kertovat maailmalla vaeltelevat metriheikit, joita 40-luvun alussa alkoi putkahdella ihmisten ilmoille tasaiseen tahtiin kuin pärehöylästä. Ja pienen palauttavan tauon jälkeen viisikymmentäluvun alkupuolella putkahti vielä pari lisää. Kerrassaan ihailtavaa uhrautuvaisuutta sydänvikaiselta mieheltä! Eikä hän muuten nukkunut aamuisinkaan, vaan heräsi viimeistään kello viisi keittämään kahvia – kissalle. Tämä kun oli ainoa olento talossa, joka oli hänen lisäkseen ymmärtänyt millaista ”käsittämätöntä tuhlausta on viettää vuorokauden upeimmat hetket tiedottomana”.

Sydänvikaista miestä
vaivasi myös toisenlainen läppävika. Sen toteamiseen ei tarvittu armeijan lääkäriä. Diagnoosin pystyi tekemään jopa kaikelle valistukselle immuuni murrosikäinen viisastelija. ”Voi poikani, kunpa sinä joskus vielä ymmärtäisit, kuinka paljon minä sisimmässäni nauran tuolle sinun typeryydellesi”. Keskusteltiin Beatleseista. Moisen laittamattoman viisauden edessä ei maailmaa omasta mielestään jo paljonkin nähneen finninaaman auttanut muuta kuin niellä kiukkunsa ja vaieta. Minun isäni ei ollut sotamies, mutta tarpeen vaatiessa ja sopivassa mielentilassa hän pystyi kyllä puhumaan kuin Runeberg.

Humoristisen isäni potema runebergiläinen läppävika on selvästikin periytyvä, tai ainakin helposti tarttuva tauti. Välillä pahastikin oireileva, mutta useimmiten hyvänlaatuinen: aina väännettiin jostain. Ja sen jälkeen väännettiin jostain toisesta, vähintään yhtä tärkeästä asiasta. Politiikasta, elokuvista ja elämän tarkoituksesta… Mistä vaan, kunhan väännettiin. Jossain vaiheessa päädyttiin kinastelemaan siitä, voiko hiiriä hävittää talosta muuten kuin  huiskimalla ne lattiaharjalla ovesta ulos. Isän mielestä ei voinut, ”viattomia luontokappaleita”. Ei ollut isä sotamies, ei.

Minun isäni tie ei kulkenut kunniaan, mutta iloisin mielin hän kärsi kylmää, nälkää ja haavojaan, joita hänelle kertyi elämänsä varrella riittävästi ilman sotimistakin. Synnynnäinen sydänvika ei  estänyt häntä olemasta sydämellinen. Sydämellinen ja suojeleva hän jaksoi aina olla – kaikkia muita luontokappaleita, paitsi itseään kohtaan. Omalääkärinsä Sorsimon varoitteluista huolimatta hän vietti vääränlaista, mutta omanlaistansa elämää. Hoiteli sairauksiaan oman suosituksensa mukaisella kokonaisvaltaisella lääkityksellä; viinalla, hotapulverilla, kamferttitipoilla sekä Klubi kakskakkosella. Ja päätyi ennenaikaiseen hautaan kuudenkymmenen vuoden ikäisenä.

Huumorintajuissaan hän kuitenkin pysyi loppuun asti. Siitä lohdullisena osoituksena kuolinpäivänsä aamuna meille huolestuneille omaisille lausutut sanat, kun ehdottelimme pahasta hengenahdistuksesta kärsivälle miehelle hoitoon lähtemistä:

”Terve mies sairaalaan, älkää naurattako kansaa!”

Julkaistu Kouvolan Sanomissa 21.3.2009

Kommentoi

Edellinen kirjoitus:

Seuraava kirjoitus: