Pystyttekö mitenkään kuvittelemaan suomalaista uudenvuodenjuhlaa ilman juhlapuhujaa, joka tankkaa papereistaan tekstiä, joka on kuin suoraan lennättimen linjanrakennusohjesäänöistä, poljennolla, jossa on puristusta yhtä paljon kuin tulpattomassa mopossa.
Jos saisin kunnian päästä puhumaan tänä uutena vuotena, tässä maailman tilanteessa, tässä yhdistyvässä kaupungissa, laittaisin siinä puheessa kaikki peliin. Sen puheen poljento kumpuaisi maailman- ja maamme historian suurimmista puheista. Puheista, joilla ihmiskunnan käännekohdissa on oikeasti muutettu maailmaa. Hetkistä, jolloin muutos on ollut ainoa mahdollisuus. Nämä suuret puheet ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen pieneen tulisieluiseen valmentajaan.
***
Me joudumme tekemän sen taas.
Kohtaamme kaupungissa, joka tunnetaan menestyvistä joukkueistaan ja maineikkaista joukko-osastoistaan. Kohtaamme seutukunnalla, joka on aitiopaikalta päässyt seuraamaan suomalaisen metsäteollisuuden uljasta nousukiitoa, ja joka juuri nyt saa sydän pamppaillen todistaa siipirikon joutsenemme räpiköivää mahalaskua. Kohtaamme maassa, jonka sinnittelevässä kansassa – kaikista sen kokemista vastoinkäymisistä huolimatta – elää lannistumaton tulevaisuudenusko. Me kohtaamme tänään täällä uuden liiton ja uuden ajan risteysasemalla, hetkellä, jolloin kaikki parhaimmat ominaisuutemme; tieto, taito ja taistelutahto, on taas kerran otettava käyttöön.
Sillä jälleen kerran olemme tahtomattamme, ilman omaa syytämme, joutuneet ulkopuolisen hyökkäyksen kohteeksi. Häikäilemättömät rahanvaihtajat ovat ahneuksissaan sotkemassa elämämme. Keskenkasvuiset keinottelijat, joita sitovat vain oman edun tavoittelijoiden sukupolven säännöt, tunkevat käsi ojossa kukkaroillemme. Heidän luomansa virtuaalitodellisuuden kuplat poksahtelevat maailmalla, teollisen yritteliäisyyden kuihtuvia lehtiä lojuu joka paikassa laman puhureiden riepoteltavina, ahkerien perheiden kodit ja omaisuus ovat haihtumassa tuhkana taantuman tuuliin…
Mutta – on meidän elämäämme yritetty sotkea ennenkin. Mikseivät nuo puupäät ikinä opi, että meidät voi upottaa vaikka kuinka syvään rämeeseen, mutta aina me sieltä nousemme! Ja kuokimme kärsivällisyyttämme koettelevasta suosta viljavan vainion.
Moni tuotanto voidaan viedä käsistämme halvemman työvoiman maihin, mutta tuotantoprosesseja suunnittelevien ihmisten mielikuvitus jää tänne. Tämän ehtymättömän luonnonvaramme – ihmisen mielenvoiman – avulla me pystymme muuttamaan tarpeettomiksi käyneet tuotantolaitokset tarpeellisiksi, tuottamattomat tehtaat tuottaviksi. Me voimme tehdä sen täällä ja me voimme tehdä sen muualla. Me vain joudumme tekemään sen taas.
Me onnistumme, kun monesta tulee yksi. Kun kuudesta erillisestä kaupungin osasta kasvaa yksi suuri ja yhtenäinen kaupunki; uljas uusi joukko-osasto, jolla on yhteinen suunta ja vain yksi tavoite; tämän taistelun voittaminen. Silloin ainoa asia, jota meidän oikeastaan tarvitsee pelätä, on pelko itse.
Me emme saa antaa pelolle valtaa. Pelolle, joka niskan päälle päästessään voi tehdä järkevästä järjettömän, perustellusta perustelemattoman, joka muuttaa hallitun etenemisen hallitsemattomaksi joukkopaoksi ja lopulta lamaannuttaa kaiken toimivan toimimattomaksi. Me voimme peitota pelkomme rakentamalla itsestämme yhtenäisen ja taistelutahtoisen joukkueen. Me pystymme siihen, koska me tiedämme täällä, miten hyviä joukkueita rakennetaan.
Seisomme neljän radan risteysasemalla. Täältä pääsee joka suuntaan, mutta yhtä tärkeää on se, että tänne pääsee joka suunnasta. Emme me elä täällä itseksemme, emmekä pärjää täällä pelkästään rasvaamalla toistemme selkiä. Sitäkin meidän on kuitenkin tehtävä, onhan meidän pidettävä omat joukkomme iskussa. Vaan entäpä jos olisimme siinä työssä niin hyviä, että meidät kutsuttaisiin muitakin auttamaan, muidenkin selkiä rasvaamaan? Ja kun palveluja ja hyödykkeitä alkaa lähteä täältä enemmän kuin tänne tulee, niin silloin meille jää enemmän jakovaraa omaan hyvinvointiimme. Silloin voimme maksaa omille sisäisten palvelujen tuottajillemme, omille selänrasvaajillemme.
Haluamme kaikki aivan varmasti tämän päättyvän onnellisesti. Siihen tarvitaan kuitenkin vielä monta sankaritekoa ja monta uhrausta. Ennen kaikkea siihen tarvitaan voitontahtoa! Sellaiset muka-sankarit, joita naurattaa tappion hetkellä, voivat minun puolestani tässä tilanteessa suksia kuuseen! Tämä ei ole heidän hetkensä. Juuri nyt meitä saattaa pelottaa, mutta oikea sankari on sellainen, joka taistelee, vaikka kuinka pelkäisi.
Me kaikki; kouvolalaiset, kymenlaaksolaiset ja suomalaiset, voimme olla oikeita sankareita. Me vihaamme häviämistä. Siitä meillä on enemmän näyttöä kuin ehkäpä millään muulla maalla koko maailmassa. Tiukassa paikassa me olemme aina onnistuneet nousemaan pelkomme yläpuolelle. Ja hienointa tässä on se tunne, jonka tulemme kokemaan, kun tämä taistelu on käyty ja voimme taas nauttia kotiemme lämmöstä.
Voin sanoa teille, ystävät: vuosi 2009 ei ole loppu, vaan alku. Olen aivan varma, että tulette olemaan kiitollisia, kun joskus parinkymmenen vuoden päästä istutte takan ääressä, pojanpoika polvellanne ja nassikka kysyy, mitä teit silloin kun maailmanlamaa selätettiin ja uutta Kouvolaa alettiin rakentaa? Toivottavasti teidän ei silloin tarvitse yskiä ja siirtää nassikkaa toiselle polvelle ja selitellä: ”noh… tuota, pappa vetäytyi kippaamaan kaljaa Speden Saluunaan”. Ei, vaan silloin te voitte katsoa kirkasotsaa suoraan silmiin ja sanoa: ”Poika, pappa rytyytti etunenässä lamaa kumoon sen helvetinmoisen tulisielun pienen valmentajan kanssa!”
Silloin me teimme sen!
Julkaistu Kouvolan Sanomissa 28.12.2008