Parempi käsi kädessä kuin napit vastakkain

kirjoittanut: Juha Vainio pvm: lauantai, 10.11.2007

Jouduin esimieheni puhutteluun. Päällimmäisenä minulle jäi siitä tilaisuudesta mieleen se, että työyhteisöni jäsenet kokevat työskentelyn kanssani hankalaksi. Viestitän kuulemma olemuksellani huonoa tuulta ympärilleni. Olenko minä työyhteisömme hankala tyyppi?

***

Työyhteisössä, niin kuin kaikissa muissakin yhteisöissä, työntekijöiden väliset suhteet ovat pohjimmiltaan ihmisten välisiä suhteita. Riippumatta siitä, missä hierarkkisessa asemassa ihminen yhteisössään on. Titteleidenkin takana luuraa aina ihminen, jonka käyttäytymistä säätelevät hänen tunteensa.

Tunteiden loukkaaminen onkin yksi yleisimpiä syitä kahden ihmisen välisen suhteen viilenemiseen. Samat mekanismit kuljettavat ihmissuhdeprosessia joka paikassa ja tarina kulkee suurin piirtein aina näin:

Joku yhteisön jäsenistä kokee tulleensa loukatuksi. Loukattu, sen enempää kuin loukkaajakaan, ei ota asiaa toisen osapuolen kanssa puheeksi. Loukkaaja sen takia, että ei tiedä tai koe loukanneensa ketään. Loukattu ei ota sitä esille, koska asia tuntuu liian vaikealta tai kiusalliselta. Ratkaiseva kohtaaminen jää tapahtumatta. Loukkaus kuitenkin jää ja se alkaa oman taivalluksensa yhteisössä. Aluksi se piinaa mieltä vain loukatun takaraivossa, mutta vähitellen se alkaa näkyä myös hänen käytöksessään.

Se, että osapuolet eivät ota asiaa esille keskenään, ei merkitse sitä, ettei asiaa yhteisössä ollenkaan käsiteltäisi. Asiasta keskustellaan paljonkin, mutta väärällä foorumilla – vain käytäväpuheissa. Osapuolet mekastavat tahoillaan ja vetävät soppaan mukaan myös muita yhteisön jäseniä – ei sovittelemaan, vaan omalle puolelle vahvistamaan ”oikeaa” kantaa asiassa. Oman käyttäytymisensä oikeutusta perustellaan valikoidusti ympäriinsä ja kuuntelemaan suostutaan tietenkin vain niitä, joiden tiedetään edustavan samaa näkemystä.

Loukattu, jos sattuu olemaan esimies, alkaa ennemmin tai myöhemmin pelätä arvovaltansa puolesta. Valtavajetta hän ryhtyy täyttämään asemavallalla, joka panosten kovetessa voi lopulta päätyä mielivallaksi. Hän julistautuu hallitsijaksi ja alkaa suhtautua alaiseen kuin alamaiseen. Silloin puututaan tämän kaikkeen tekemiseen. Hallitsijan tekemisiin ei alamaisilla tietenkään ole mitään varaa puuttua!

Loukattu työntekijä puolestaan muuttuu pahimmillaan aktiiviseksi esimiehen vastaisen klikin agitaattoriksi. Jos pomon kimppuun ei uskalla käydä suoralla hyökkäyksellä, niin tehdään juuri päinvastoin, eristäydytään. Esimies julistetaan tietosaartoon ja kieltäydytään pitämästä tähän minkäänlaista vapaaehtoista yhteyttä. Omien joukossa kyllä noustaan barrikadeille ja vaaditaan oikeutta.

Voima on vastavoimansa löytänyt – valitettavasti.

Ennemmin tai myöhemmin asia alkaa nousta yhteisössä laajempaan tietoon ja paine kasvaa kuin höyrykattilassa. Edelleenkään osapuolet eivät pysty rakentavaan vuoropuheluun keskenään, vaan mieluummin jatketaan toisen kouluttamista.

Aikanaan varoventtiili laukeaa, jommankumman mitta täyttyy ja ylipaine puretaan suoraan toisen silmille: ”Sinulla ei ollut minkäänlaista oikeutta suhtautua minuun tuolla tavalla”.

Aivan kuin tunteisiinkin pitäisi hakea ensin toiselta oikeutus.

Onko tilanne aivan toivoton? Ovatko näin käyttäytyvät ihmiset toivottoman hankalia? Ensituntumalta tilanne kyllä vaikuttaa sodanjulistukselta, mutta voisiko tämä sittenkin olla rauhan ja yhteistyön alku.

***

Niin, itse asiassa asiathan voivat olla meillä nyt hyvin. Paljon pahempihan tilanne on silloin, kun ihmiset alkavat toisilleen oikein ”hankalan hankaliksi”. Niin kertakaikkisen pirullisiksi ja sosiaalisesti taitaviksi, että alkavat näytellä hyvää yhteispeliä. Ovat olevinaan hyvää pataa ja kuitenkin salaa myrkyttävät yhteisöä sisältäpäin. Ja ovat valmiit jatkamaan tätä vaikka maailman tappiin.

Vasta silloin ovat kyseessä yhteisönsä oikeasti hankalat tyypit. Ne, jotka neutronipommin lailla tuhoavat ihmiset ympäriltään, mutta joihin itseensä ei kukaan eikä mikään pääse millään käsiksi. Silloin ollaan höyrykattilassa, jonka varoventtiilin tuo hymyilevä teflon on salaa tukkinut.

Minä saatan olla esimieheni mielestä hankala ja hankalalta tuntui hänkin siellä palaverissa. Nyt olemme kuitenkin kohdanneet. Olemme päässeet toisiimme käsiksi. Nyt meillä on yhdessä mahdollisuus päästä käsiksi myös johonkin paljon tärkeämpään – siihen, miten eri teiltä pääsee yhteiselle tielle.

Silloin olemmekin oman yhteisömme tukipilareita. Pomoni ja minä.

Julkaistu Kouvolan Sanomissa 10.11.07

Kommentoi

Edellinen kirjoitus:

Seuraava kirjoitus: